Etusivulle
Raamatunopetuksia

 PAPPEUS JA VIRKA
(
Kirjoittanut Pentti Heiska)

 

Vihkimyksen ja siinä annetun viran nykyiset muodot ovat.. kehittyneet moninaisten.. vaiheiden kautta.. Kirkkojen ei tulisi perustella omien virkojensa erityismuotoja viittaamalla suoraan Jeesuksen Kristuksen tahtoon ja asetukseen. UT ei koskaan käytä käsitettä pappeus tai pappi (hiereus) tarkoittamaan kirkon virkaa tai siihen vihittyä henkilöä” (Kaste, Ehtoollinen ja Virka. Kirkkojen Maailman Neuvoston (KMN) komission Faith and Order [’Usko ja Järjestys’] -asiakirja n:o 111, v. 1982, s. 34, 36).

 

Sanat ja käsitteet

 

Raamatun  pappi (suom.) tulee alkuaan VT:n hepreankielen sanasta kohen, jonka katsotaan olevan yhteydessä verbiin kun, seisoa. Sanan hengellisen merkityksen voi siten sanoa olevan läh. ”Jumalan kasvojen edessä seisova”. Se viittaa VL:n leeviläiseen pappeuteen ja esikuvallisesti sekä UL:n kuninkaalliseen papistoon” (1Pt 2:9,10) että Jumalan luomisteon lopulliseen täyttymykseen, ihmi­seen Jumalan kuvana. Heprean sanaa kohen, vastaa UT:n kreikankielessä sana hiereus, mikä johtuu sanasta hieros, adj. pyhä (IRT, p. 4230-4243; Novum, osa 5, s. 424, 425). Hiereus-sanasta tulee myös hierarkia, mikä kirkollisessa asiayhteydessä tarkoittaa UL:n järjestykselle tuntematonta ”papillista virkahierarkiaa ja -valtaa”.

Nykykielten kirkollinenpappi” tulee UT:ssa seurakunnan vanhinta tarkoittavasta kreikankielen sanasta presbyteros. Esim. ruotsin präst, saksan Priester, englannin priest, ranskan prétre, espanjan párroco, portugalin parde, italian prete,  jne. Em. kielillä on useampiakin sanoja, jotka ovat merkityskentässä ”pappi paimen pastori kirkkoherra; isä”, jne. Ylläolevat ovat esimerkkejä sanoista, joiden äänneasu ja historia heijastavat yhteyttä niiden lähtökohtaan, (kirkolliseksi) ”papiksi” vääristettyyn UT:n presbyterokseen (IRT, p. 4235; ilmainen sanakirja.fi).

UT:n presbyteros, adj. vanhempi, ei nimittäin ollut eikä ole ”pappi” muussa kuin siinä merkityksessä, että kaikki UL:n uskovat olivat pappeja, ja ovat sitä edelleen, pappeutensa perustumatta mihinkään koulutuksiin ja vihkimyksiin. Raamatussa tullaan papiksi pelkästään syntymän perusteella: VL:ssa syntymällä leeviläisen ylipappi Aaronin kanssa samaan sukuun, UL:ssa uudestisyntymällä Hengestä ylipappi Jeshuan sukuun. VL ja sen pappeus olivat päättyneet, eikä UL:ssa asetettu erillistä pappeutta. Presbyteros oli, ja on UL:n järjestyksessä edelleen, srk:n hengellisiin vanhimpiin kuuluvan (yhden vanhimman) kreikankielinen nimitys UT:ssa (Apt 14:23; 1Pt 5:1-4).

Suomenkielen ”pappi” tulee muinaisvenäläisestä (aikaisintaan 600 jKr., Wiki­pedia) sanasta pop. Venäjänkin sana tulee kreikasta, jossa ”vanhempi” (presbyteros) oli tuolloin jo käsitteellistynyt muotoon papas (”isä”) ja tarkoitti alempiarvoista kirkonmiestä. Kreikasta lainasivat sanan myös roomalaiset; latinan muodosta papa (vrt. paavi, ”papa, isä”) kehittyi muinaisyläsaksan pfaffo, myöhemmin pfaffe, joka tarkoitti ”pappia”. Kreikan sana pápas, jossa korko on ensimmäisellä tavulla, tarkoitti myöhemmin paavia. Tällä tavalla pidettiin erossa pahainen kyläpappi ja lännen kirkon mahtava päämies, jotta he eivät puheessa ja kirjoituksessa päässeet vaihtumaan (IRT, p. 4235; V. Meri: Sanojen synty, s. 254; K. Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja, 2004).

Herää vääjäämättä kysymys, miksi eri nykykielten ”pappi” ei tule UT:n kreikan pappi sanasta hiereus, kun kirkossa kerran uskotellaan kirkon viranhaltijan olevan Raamatun Sanalla asetettu pappi? Se johtuu tietysti siitä, kun Jeshua ja apostolit eivät koskaan asettaneet UL:n seurakuntaan pappia (hiereus) ja erillistä ”pappi­kastia” niin, että sellaisesta olisi voitu alusta asti puhua. Joten, kun nykykielissä laajasti esiintyy presbyteroksesta johdettu ”pappi”, tarkoittaa se, että joissakin alkuseurakunnan jälkeisissä vaiheissa on ollut prosessi, jossa presbyterokselle on väärentäen annettu UT:n ulkopuolinen ”hiereus” eli kirkollinen ”pappi” merkitys. Ja tälle tosiasialle onkin olemassa selkeät historialliset todisteet, kuten jo edellä olevista, johdantotekstistä, etymologisista viittauksista ja joistakin nykyajan sanakirjoistakin (jäljempänä) käy ilmi.

 

Jumalan Sana ja johdantotekstissä viitattu Jeshuan Messiaan tahto ja asetukset, suoraan tai opettamiensa apostolien ja evankelistojen välityksellä, sellaisina kuin ne ovat Raamatussa, ovat yksi ja sama, koska Jeshua on Jumalan Sana ja tekee vain sitä, minkä saa Isältään (Jh 1:1-4; 5:30; 8:28; 10:32-38; 12:42-50; 14:10; Ilm 19:11-16). VL:ssa oli Jumalan asettamana, muista seurakunnan jäsenistä poiketen, erillinen leeviläiseen sukuun rajattu pappeus ja pappien palvelustehtävät. UL:n tultua VL:n sijaan, lakkautettiin ”Aaronin järjestyksen” pappeus Jumalan Sanalla ja sijaan tuli uusi, ”Melkisedekin järjestyksen” mukainen pappeus (Jer 31:31-34; Hb 8:1-13; 7:11-17).

UL:n seurakunnassa ovat Jumalan Sanan asettamina sekä ylimmäinen pappi että papisto ja näiden palvelustehtävät, mutta ne eivät tarkoita erillistä ”pappikastia”, kirkollista pappeutta, virkaa ja virkahierarkiaa. Seurakunnassa ihmiset eivät ”lue papeiksi”, eivätkä tule sellaisiksi ja palvelustehtäviin vihkimällä toisiaan. Seurakunta ja sen Herra ovat itse tuo papisto, ja sen pappeus ja palvelustehtävät tulevat Jumalan katoamattoman elämän voiman kautta tapahtuvana hengellisenä syntymisenä ja voiteluna taivaasta (Hb 7:11-17; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6). Ne eivät ole ihmisiltä eivätkä ihmisten kautta (kuten kirkossa kaikki), vaan Jumalalta (Mt 10:1-8; Gal 1:1; vrt. Liite 11. Khra Ärnström:  MITÄ PAPEILLA ON JEESUKSESTA OPPIMISTA, s. xxx).

Raamatullinen Uuden Liiton pappeus (hiereus, UT:n Novum no 2166), jakautuu Jeshuan ylimmäiseen pappeuteen (arkihiereus, no 683; Hb 3:1,2; 8:1-6), kaitsijuuteen (episkopos, no 1805; 1Pt 2:25) ja ylipaimenuuteen (arkhipoimen, no 684; 1Pt 5:4), sekä toisaalta kaikkien uskovien yleiseen ja yhtäläiseen pappeuteen, ”kuninkaalliseen papistoon (basileion hierateuma, no:t 841, 2164; ja 1Pt 1:1-3; 2:9,10).

Erillinen pappikasti, ”pappis­sääty, kleerus”, virka ja -hierarkia sekä jako ”pappeihin” ja ”maallikoihin” löytyvät vain kirkollisista määrittelyistä ja käytännöistä (Katolisen kirkon katekismus, KKK 2005:934). Seurakuntaruumiin kaikki jäsenet ovat pappeja, tasavertaisia Jumalan, evankeliumin ja toistensa palvelijoita, vaikka heillä onkin erilaisia, kutsumuksensa ja armolahjojensa mukaisia palvelustehtäviä Messiaan ruumiissa (Ilm 1:4-6; 1Pt 2:9,10; 4:8-11; Mt 20:25-28; Apt 20:17, 28; Rm 12:1-21; 1Kr 12:1-31; Ef 4:1-32; 1Tm 4:9-16; 2Tm 1:6-11; 4:1-5). ”Mutta te, älkää antako kutsua itseänne rabbiksi [opettajaksi; nykyajan kirkkokäsittein ”papiksi”], sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä” (Mt 23:8).

Kirkolliset toisiinsa sidotut paavius, piispuus, pappeus ja virka sekä niiksi/niihin vihkiminen taas ovat ihmisten tahdon luomuksia ja asetuksia, eivät UL:n raamatullisia käsitteitä. Paavi ja piispa ovat kokonaan Raamatun ulkopuolisia, ihmisten sepittämiä pappeuden irvikuvia, papilla/pappeudella ja vihkimisellä on sekä sanoina että käsitteinä raamatullinen merkitystaustansa, mutta niiden kirkollinen sisältö yhtä tuntematon Jumalan Sanalle kuin edellistenkin. Myös kirkollinen virka on aivan muuta kuin UL:n hengellinen palvelustehtävä Uudessa Testamentissa.  

Isossa Raamatun Tie­to­sa­nakirjassa viitataan edellä todettuihin historiallisiin tosiasioihin pappeudesta:

”UT ei käytä hiereus [pappi] -sanaa kristillisen seurakunnan toimihenkilöistä [?] .. Vasta apostoliajan jälkeen jatkettiin [ihmisten, srk:n väärennöksenä pystyttämässä] kirkossa [väärennettynä] vanhatestamentillista papinvirkaa” (IRT, p. 4235).

Muiden kirkkojen kuin katolisen kirkon käytäntöjä ei ole tässä tarpeen erikseen laajemmin esitellä, koska pappeutta ja virkaa koskien kaikki kirkot ovat periaatteessa vain roomalaiskatolisuuden eriasteisia variantteja. Kaikkialla missä on yksikössä ”kirkkoherra, seurakunnanjohtaja, pastori/paimen, saarnaaja, työntekijä” jne., tai mitä tahansa paikallisten vanhimpien lisäksi ja heistä erottautuen ja tai heidän yläpuolellaan olevia titteleitä ja tai hallintoelimiä, ne ovat kirkollisia paavillis-piispallisia lihan istutuksia. Kirkot myös etsivät ekumeenisessa maailmankirkkohengessä koko ajan lisääntyvästi keskinäistä yhteyttä, mikä on täysin johdonmukaista, koska instituutioina ne kaikki lopulta kasvavat samasta juuresta. Tässä etsinnässä käytävien oppikeskustelujen yksi keskeinen sisältö on aina kysymys pappeudesta ja virasta.

 

Voidaksemme oikeasti osoittaa, mitä otsikkomme kirkolliset sanat ja käsitteet ”Pappeus” ja ”Virka” ovat, mistä ne tulevat, mitä niistä on seurannut ja edelleen seuraa, on edellä jo sanotun lisäksi tehtävä vielä koko joukko raamatullisten käsitteiden selvittelyä, jonkin verran aiheeseen liittyvää yleiskielistä käsitemäärittelyä, historiallinen katsaus UT:n ulkopuolisiin ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien kirjoituksiin, ”suomennettava” niitä kääntäjien jäljiltä alkutekstien ja Raamatun valossa, ja katsottava kuinka kirkossa määritellään pappeus, virka ja vihkiminen, sekä verrattava niitä Jumalan säätämyksiin Raamatussa. Vasta sen jälkeen voidaan varsinaisesti nähdä ja ymmärtää, mitä kirkolliset pappeus ja virka oikeasti ovat, sekä miksi ja miten ne, samoin kuin tietysti myös niiden ”hedelmä”, kirkko, samalla ovat keskeinen ja olennainen osa koko pelastuksen tien totaalista sakramentalistista väärennöstä.

Nykyajan kirkolliset teologit opastavat oppiensa ja käytäntöjensä ymmärtämiseen niiden historiallisen taustan valossa mm. kirjassa ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan”, 2005. Kirjan takakanteen on kirjoitettu, että kirja on ”tarpeellinen jokaiselle, joka on kiinnostunut kirkon historiasta tai haluaa ymmärtää aikamme teologiaa..” (prof. Gunnar af Hällström, teol.tri Anni Laato, teol.tri, piispa Juha Pihkala).

Em. kirjaa ja vastaavia vain lukemalla ja totena pitämällä tulee lukijan ymmärrys totuuteen nähden pimenemään entisestään. Mutta kun sitä ja sen kaltaisia lukee kirkkoisien ja Raamatun alkukielisten ja väärentämättömien tekstien valossa, alkaa oikeasti ymmärtää ”aikamme teologiaa” eli sitä, millaisista ihmismassoja pimeydessä pitävistä massiivisista väärennöksistä kirkollisessa ”pappeudessa ja virassa” oikein on kysymys. Ja silloin ymmärtää myös näitä, Jeshuan siunatun opetuslapsen, juutalaisveljemme C.H. MacIntoshin totuudellisia sanoja (pätevät nykyteologeihinkin):

”Voit läpikäydä kirkkoisien paksut teokset, etkä löydä jälkeäkään kristinuskolle ominaisista totuuksista. Kuten Israel hylkäsi Herran ja valitsi Baalin ja Astarten, niin hylkäsi kirkko Jumalan puhtaan Sanan suostuen taruihin, legendoihin ja kuolettaviin eksytyksiin” (Viides Mooseksen kirja, neljäs painos, v. 1982, luku 6, s. 178).

Kirjoitukset täyttyvät, eivätkä kirkolliset valheet ja niiden ajallinen ”menestys” ole nekään niille tuntemattomia. Niin kuin oli ennen, niin oli oleva vastakin:

”Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niin kuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi, ja ahneudessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä perikatonsa torku” (2Pt 2:1-3).

 

Kirkollisen ”papin” raamattu-todistelua ei siis ollut mahdollista rakentaa suoraan UT:n hiereuksen ympärille. Ja niinpä kirkollistajien täytyi pystyttää kokonaan oma, kirkollinen ”pappeutensa”. Tämä rakentamistyö käynnistyi ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa, heti 12 apostolin ajan jälkeen, tuolla apostolien asettamien vanhinten palvelustehtävän väärentämisellä, seurakunnasta uskonnoksi ja kirkoksi muuttuvan instituution tarpeita vastaavaksi, ”papiksi”.

Asioita ymmärtämätöntä suurta enemmistöä hämäävä ”raamattu-perustelu” kirkon ”papille” saatiin sepittämällä sille tämä väärennetty yhteys edes johonkin apostolien asettamaan asiaan. Kielellisesti tämä siis näkyy presbyteroksen alkuperäisen merkityksen vähitellen tapahtuvana käsitteellistymisenä kirkolliseksi ”papiksi”, sanan tietysti ajan myötä muuntuessa äänneasultaan erilaiseksi eri kielissä.

Ensin kuitenkin yksi vanhimmista korotettiin muiden ylä­puolella olevaksi piispaksi, ja vasta myöhemmin alettiin palvelustehtäviin erotettuja vihkimään ”papeiksi”. Samalla tämä tietysti merkitsi apostolien asettamien hengellisten vanhinten palvelustehtävän syrjäyttämistä ja hävittämistä siellä missä seurakunta muuttui kirkoksi.

Nykyajassa tämä väärennös kirkollisen ”papin” ja väärennetyn presbyteroksen yhteydestä näkyy mm. katolisen kirkon uuden Katekismuksen tekstissä katolisen piispan suorittaman ”papiksi” vihkimisen kuvauksesta:

”Piispa sanoo pannessaan kätensä vihittävän päälle: ’Sinä itse, Herra, täytä Pyhän Henkesi lahjalla tämäkin palvelijasi, jonka olet suonut kohota presbyterin eli vanhimman arvoasteelle, niin että hän tulisi arvolliseksi seisomaan uhrialttarisi edessä.. papit muodostavat piispojen yhteisön ymmärtäväisinä yhteistyökumppaneina.. yhdessä piispansa kanssa yhden papillisen yhteisön (presbyteriumin)’” (KKK 2005:1587; 1567).

 

Kirkkoraamattujemme käännöksistä vanhassa Bibliassa, vielä sen viimeisimmässä tekstilaitoksessa (v.1852) vuodelta 1991, mennään – ymmärtämättömyyteenkin kaiketi osittain perustuen – kaikkein pisimmälle seurakunnan vanhinten väärentämisessä kirkollisiksi ”papeiksi”. Sen UT:n painokset ovat vuosilta 1548, 1642 (ens. koko Raamattu), 1685, 1758, 1776, 1817, 1821, 1832, 1845, 1849, 1852.

Kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle ovat kirkkolaitoksen teologiassa ”pastoraalikirjeitä”, sen perusteella, että ne on sen mukaan kirjoitettu kunkin seurakunnan sijasta sen ”johtajalle, pastorille, papille” (IRT p. 6984-6994; teol.tri Uuras Saarnivaara: Voiko Raamattuun luottaa, s. 901). Bibliassa on kirjeissä esipuheet, joissa pohjustetaan jo sitä, mitä itse kirjeiden tekstien käännöksissä väännetään. Esipuheissa mm. näin:

”Tämän Epistolan on p. [p. = ”pyhä”] Paavali kaikille piispoille opiksi kirjoittanut, kuinka heidän pitää kristikuntaa kaikissa säädyissä opettaman ja hallitseman.. [hän] kirjoittaa minkäkaltaiset piispat eli papit ja heidän emäntänsä oleman pitää.. ja kuinka.. piispat eli papit pitää kunniassa pidettämän..” (esipuhe 1Tm);

”Tässä Epistolassa neuvoo p. Paavali Timoteusta, että.. piispan pitää alati valvoman ja evankeliumissa työtä tekemän..” (esipuhe 2Tm);

”Hän opettaa, millaisen piispan eli pitäjän papin oleman pitää..” (esipuhe Tt).

Ja näin ”raamatullisesti”, kristityiksi tunnustautuvienkin ymmärtämättömyyttään usein alkutekstiuskolliseksi tituleeraamassa, Bibliassa mm. ”käännetään” em. kirjeiden raamattutekstiä:

”Niin pitää siis piispan [Raamattu: episkopos, so. kaitsijan eli, ts. jokaisen srk:n kunkin vanhimman,] oleman nuhteettoman, yhden emännän miehen..” (1Tm 3:2);

”Sentähden minä sinun Kretaan jätin, että sinun pitää toimittaman, mitä vielä puuttuu, ja pappeja [Raamattu: presbyteroi eli vanhimmat] kuhunkin kaupunkiin asettaman, niin kuin minä sinulle käskenyt olen..” (Tt 1:5).

Ja vielä jopa IRT:ssa kirjoitetaan Timoteuksesta:

”Yksimielinen perimätieto alkuseurakunnan ajoilta tietää kertoa, että Timoteus oli Efeson seurakunnan ensimmäinen piispa (seurakunnan johtaja)..” (p. 5739).

Ihmekös sitten, jos kirkkokansa kuvittelee näiden väärennettyjen ”piispojensa” ja ”pappiensa” olevan Jumalan asettamia, kun tällaisia heidän, ”Pyhän Hengen viraksi” kuvittelemastaan käsin, Jumalan Sanana vuosisadat juntataan ymmärtämättömien sieluun ja sydämeen. –Kyllä kirjeistä tällä tavalla kirjoittaen ja niitä vääntäen kirkollisia ”pastoraalikirjeitä” saadaan!

Em. teol. ja fil.tri Uuras Saarnivaara sentään kirjoittaa tästä ”pastoraalikirjeitä” kos­kevassa tekstissään Raamatun totuutta vastaavasti:

Past:n laatimisen aikana ei siis vielä oltu..Ignatiuksen (n. 110 jKr.) kirjeiden tilanteessa, jolloin oli vallitsevana ns. monarkkinen piispuus eli yhden miehen johtajuus, ”vanhinten” kuuluessa virka-asteikon alemmalle tasolle. Past:ssä ei sellaiseen ole vähintäkään viittausta. Nimitystä ”vanhimmat” käytetään niissä kylläkin monikossa ja ”kaitsija”-sanaa yksikössä.. molempia nimityksiä kuitenkin käytetään samoista miehistä..

Seurakuntajärjestyksen puolesta Past:ssä ei ole mitään uutta siihen verraten, mitä ilmenee Apt:sta ja Paavalin aikaisemmista kirjeistä. On myös ilmeistä, että Timoteus ja Tiitus eivät olleet paikallaan asuvia kaupungin tai alueen ”piispoja”. He olivat paikkakunnilla tilapäisesti oleskelevia apostolin valtuutettuja edustajia, jotka hänen ohjeittensa mukaan järjestivät seurakuntien asioita” (Voiko Raamattuun luottaa, s. 904, 905).

 

UT:n käännöstemme virka”-sanan (diakonia) raamatullinen merkitys rajoittuu Kirjoituksissa yksiselitteisesti merkityksiin palvelustehtävä, palvelus, mikä onkin sanan oikea käännös (kuten esim. Raamattu kansalle käännöksessä onkin osaksi käännetty). Diakonia tulee sanasta diakonos, palvelija (vrt. suomen ”diakoni”). UT:n kreikankielen palvelustehtävä/palvelija sanojen ja käsitteiden taustalla on esikuvallinen ja niille raamatullista merkitystä antava VT:n hepreankielen sharat, palvella, suorittaa palvelusta. Pyhät Kirjoitukset käyttävät sanaa Jumalan asettamien VL:n voideltujen pappien, profeettain ja kuninkaiden palvelustehtävästä (IRT, p. 5162-5165; 6495-6497; Novum, osa 5, s. 252-256).

Nykykielissä virka-sanan päämerkitykset ovat yleisimmin ammatti, toimi, tehtävä; palvelustehtävä. Niissä kielissä, joissa yleinen merkitys on ollut palvelustehtävä, palvelija, mikään sanan juurissa ei viittaa hallitsemiseen tai valtaan. Kirkollisessa käytännössä virka sana viittaa aina virka asemaan, jolle on tunnusomaista myös [itse asetettu ja kuviteltu] hengellinen hallitseminen ja valta (kirkkoneuvos Eetu Rissa­nen: Kirkon herrat, s. 61,62; Suomen kielen etymologinen sanakirja VI; Meri: Sanojen synty, s. 444; Ph.D. H.Kotila: TA 3/94, s. 274-84).

 

Pappi- ja virka sanojen vääristyminen käynnistyivät samoihin aikoihin kuin kirkkolaitoksen muodostuminenkin. Vahvimpana virka on sidottu, UT:ssa seurakunnan vanhimpia, kaitsijoita, (monikossa) yhdeltä puolelta määrittävää episkopos- (kaitsija) sanaa ja käsitettä väärentäen sepitettyihin piispaan ja paaviin. Siksi on virka etymologiaan liittyen ai­heellista todeta myös:

”Yleisenä havaintona esikristillisellä ajalla käytetystä episkopos-sanasta on todettava, ettei käsitteeseen sisälly vallan merkitystä, kaikkein vähiten itsevaltiutta” (kirkkoneuvos Eetu Rissanen: Kirkon herrat, 53).

Em. systemaattisen teologian prof. Osmo Tiililä kirjoitti aikanaan UL:n ”pappeudesta ja virasta”, kirkolliseksi teologiksi poikkeuksellisen raamatullisesti; teksti tarvitsee vain vähäistä, pappeutta sinänsä ja sen tehtävää koskevaa, täydennystä ollakseen jo huomattavan raamatullista:

Uusi Testamentti ei tunne pappeutta, joka olisi ihmisen pelastumisen kannalta välttämätön, ei liioin riippuvuutta pappisvirasta käytännöllisessä vaelluksessa [eikä yl. ’pappisvirkaa’]. Missä ikinä on esiintynyt pappien valtapyyteitä ihmisten elämän hallitsemiseksi joko fyysisellä tai henkisellä alalla tai molemmilla yhtaikaa, siellä on joko unohdettu tai tahallaan syrjäytetty ekklesian [UL:n srk:n] luonne Kristuksen vapauttamien Jumalan lasten yhteisönä: ‘Te olette valittu suku, kunin­kaallinen papisto’ [julistaaksenne.., 1Pt 2:9,10];

”Kun uusin teologia puhuu Uuden Testamentin käsityksestä ”virasta”, on muistettava, ettei tuohon sanaan ole sisällytettävä nykyaikaisia käsityksiä virasta yhteiskunnallisesti tarkoin määrättynä tehtävänä. Uusi Testamentti ei puhu mitään minkäänlaisesta oikeudellisesta virkajärjestelmästä” (Sata teesiä kirkosta, s. 13-15).

 

Kirkollisten papin ja viran kielellinen ja hengellinen etymolologia (alkuperän tutkimus ja selitysoppi) osoittaakin käsitteiden syntyhistorian ensim­mäisten vuosisatojen kirkkoisien ja myöhempien aikojen kirkollisten teologien ”silmänkääntötempuksi”, jolle myös kaikki kirkollisen teologian  paavi-, piispa- ja  pappi käytännöt ja opetus Raamatun totuuksien ja kristinuskon väärennöksinä perustuvat ja on rakennettu. Kaikki kirkollisen uskonnollisuuden keskeisimmät sisällöt ja käsitteet ovat Raamatun kristinuskolle kokonaan tuntemattomia.

Katsomme seuraavaksi, miten tuo nykyajassa ihmisten mieliä uskomattomasti ja lähes poikkeuksetta vallitseva – kirkollisten paavin, piispan ja papin – saatanallinen ”pyhyyshierarkia” synnytettiin ja on rakennettu.

 

 

Kirkollisen pappeuden ja viran synty

 

Apostolinen suksessio ja Raamattu

Kaiken lähtökohdaksi kirkko esittää Jeshuan ja apostoli Pietarin käymää keskustelua, joka on tallennettuna Mt 16:15-19. Kohdan kirkollinen selitys sanoo, että Jeshua siinä määritteli Pietarin siksi kallioksi, jolle Hän perustaa seurakuntansa, asettaa Pietarin muiden apostolien yläpuolelle kaikkien uskovien yksinvaltiaaksi johtajaksi, sijaisekseen ja ensimmäiseksi paaviksi, jolla on ”taivasten valtakunnan avaimet” (Katolisen kirkon katekismus 2005 (KKK), s. 240; prof. Simo Heininen: Ihmistä suurempi, s. 15).

Apostolisella suksessiolla eli seuraannolla tarkoitetaan kirkon opeissa paaviuden perustumista edellä mainittuun ”Jeesuksen säätämykseen” ja piispuuden vastaavasti ”apostolien asetukseen” sekä näiden, apostoli Pietarista ja muista alkuseurakunnan apostoleista alkaneeksi ja katkeamattomana seuraantona jatkuneeksi väitettyä piispuutta kirkossa (KKK 2005:77, 815, 830, 833, 860-862, 1369, 1576; Porvoon julistus 1996).  Aiheellisesti kysyy kirkkoneuvos Rissanen tästä kirjassaan, ”Suksessio vai suggestio?” (Kirkon herrat, s. 79).

Paavin päähineessä, tiarassa, ovat sanat ”Vicarius Filii Dei”, Jumalan Pojan sijainen, sen numerologinen arvo on 666 (vrt. s. 47 edellä; ja Ilm 13:16-18). Katolisen kirkon kanonisessa laissa paavi Innocentius III (1198-1216) julisti, että Rooman paavi ”ei ole ainoastaan ihmisen, vaan itse Jumalan sijaishallitsija maan päällä”. Paavia on puhuteltu myöskin arvonimellä ”Herra Jumala Paavi” (Ekstravangantes of Pope John XXII, v. 1584, p. 153).

Vastaavasti piispojen määritellään tulleen apostolien suorittamalla vanhinten asettamisella apostolien sijaan. Kirkkoisät ja teologit ovat kavaltaneet Kirjoitusten kaitsija käsitteen (vrt. kirjan Johdanto, s. 20) sepittämällä Raamatussa vanhimmiston yhtä jäsentä tarkoittavalle episkopokselle väärennetyn kirkollisen ”piispa” -merkityksen.

Mutta ei Mt 16:18, eikä mikään muukaan Raamatussa sisällä moista humpuu­kia. Tosiasiallisesti sekä paavius että kirkollinen piispuus, ja myös pappeus, ovat vailla minkäänlaista yhteyttä Jeshuan ja apostolien opetuksiin ja asettamuksiin.

Raamatun opetuksessa Jeshua itse on se Kallio (5Ms 32:4; Jes 26:4; 1Kr 10:1-4), jolle Hän sanoi rakentavansa seurakuntansa. UT:n kreikankielinen teksti sisältää Mt 16:18:sta sanaleikin, joka ei tule käännöksessä esiin. Kreikankielessä käytetään sanoja petra ja petros; petra tarkoittaa kallio,’emäkallio’, kun taas petros, irtolohkare, kivi, pikkukivi [”emäkalliosta lohkaistu pikkukivi”]. Mt 16:18:sta Jeshua on petra ja Pietari petros. Jeshua sanoo siinä, että ”sinä olet Pietari (petros, pikkukivi, irtolohkare) ja tälle Kalliolle (petra, Kallio, joka Minä Olen) Minä (Jeshua) rakennan seurakuntani, jota tuonelan portit eivät voita” (Novum, osa 1, s. 404, 405; osa 5, hakusana n:o 3542, s. 614). Kirkon versio Mt 16:18:sta on törkeä ja tökerö!

Jeshua sanoi myös, että ”isäksenne (vrt. paavi: ”pyhä isä”) älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, Hän joka on taivaassa”; ja, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ja Kirjoitukset jatkavat: ”Hänet on [ilman sijaista] pantu kaiken pääksi seurakunnalle”, Hänet, joka itse on Jumalan Sana: Mt 23:9; 28:18; Ef 1:22,23; Kol 1:18,19; Jh 1:1,14; Ilm 19:11-13.

Jumalan toimesta ole asetettu Jeshuan lisäksi minkäänlaisia muita välimiehiä, ylipappeja ja ylikaitsijoita Jumalan ja ihmisten välille. Näin on Kirjoitettu:

”..yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä.. Messias Jeshua.. muuta perustusta ei kukaan voi panna kuin.. Jeshua Messias” (1Tm 2:5; 1Kr 3:11);

”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja että mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teillä keskenänne, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne, ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne; niin kuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monen edestä” (Mt 20:25-28).

 

Ns. ”avainten vallasta” on myös huomattava, että se annettiin kaikille opetuslapsille, koko pyhälle papistolle, ei yhdelle henkilölle tai millekään tietylle palvelustehtävälle seurakuntaruumiissa. Ja se annettiin Jeshuan, ei paavin, alaisuudessa (Hb 8:1-5; Kol 1:18; Mt 18:18; Jh 20:23; Jk 5:16). Eikä paavista ja piispoista tietysti puhuttu mitään, koska Raamatussa ei niistä puhuta. Pietarikin, vaikka oli yksi apostoleista, oli myöskin yksi Jerusalemin seurakunnan vanhimmista, presbyteereistä, ilman mitään erityisasemaa muiden vanhinten yläpuolella (1Pt 5:1-5; vrt. myös Gal 2:11-14).

Ei ole todisteita siitä, että Pietari olisi toiminut minkäänlaisessa asemassa Rooman seurakunnassa, eikä täysin luotettavaa tietoa, että olisi siellä koskaan edes vaikuttanut, sekä täysin varmaa, ettei hänellä koskaan ollut mitään tekemistä piispa-/paavi instituution ja sen pimeiden oppien, eikä millään muullakaan tavalla sen Jeshuan opetuslapsia miljoonittain, demonisesti ja lähes teollisesti tuhonneen saatanallisen hirviön kanssa, mikä kirkkolaitosinstituutio oli ja tuli olemaan.

Koko piispaoppiapostolisesta suksessiosta paaviluetteloineen on jälkikäteen, paljon sen jälkeen, kun apostoli Pietari oli siirtynyt marttyyrikuoleman kautta ajasta ikuisuuteen, kyhäelty silkkaa valhetta oleva oppirakennelma. Apostolin palvelustehtävää ei myöskään välitä kukaan ihminen toiselle, vaan se tulee suoraan Jumalalta, niinkuin kaikki muutkin palvelustehtävät ja niiden vaatima voitelu (Gal 1:1; 1Kr 12:4-11; 27-31; Ef 4:11). Ihmiset voivat kyllä siunaten erottaa toisiaan palvelustehtäviin, jos se ensin on tullut Hengessä Jumalalta (Apt 13:1-4).

 

Hengellisen ja historiallisen totuuden etsimistä kirkollisten pappeuden ja viran synnystä ei pidäkään aloittaa sukupolvia jälkikäteen sepitetystä Mt 16:18:sta väären­netystä selityksestä, vaan totuuden löytämiseksi on mentävä katsomaan Raamatun, kirkkoisien kirjoitusten ja muiden väärentämättömien lähteiden valossa, mistä ja miten totuuden väärentäminen oikeasti alkoi.

 

Raamatun asetukset ja ’silmänkääntötemppu’

Ensin keksittiin nostattaa yhdestä srk:n vanhimpiin, presbyteereihin, kuuluvasta ”paikallisseurakunnallinen, yksikkömuotoinen piispa”, josta melko pian ”yliseurakunnallinen, useamman srk:n piispa” (mistä aikanaan paavi), virka ja lopulta varsinainen hierarkinen pappikasti vihkimyksineen. Keskeisintä oli UT:n episkopoksen, kaitsijan, väärentäminen ensin kirkolliseksi piispaksi.

Pyhän Hengen johtamina apostolit, tai toimeksiannostaan heidän työtoverinsa, asettivat UL:n seurakuntaan kullekin paikkakunnalle vanhimmat, (Apt 20:17,28; 14:23; Tt 1:5; presbyteros, vanhempi, vanhin, Novum, no 3705). Raamatun vanhin/vanhimmat ei tarkoita ensisijaisesti fyysistä ikää, vaikka sekin siihen hengellisen ja henkisen kasvun, kokemuksen, kypsyyden ja opetustaidon vaatimusten kautta sisältyy (1Pt 5:5;1Tm 3:1-7; Tt 1:1-9). Siksi ei kovin nuori eikä äsken kääntynyt voi olla seurakunnan vanhimman palvelustehtävässä. Presbyteros ei tarkoita myöskään koulutukseen perustuvaa pätevöitymistä ja ”senioriteettia”. Raamatullisessa vanhinten asettamisessa vanhimpien vaatimukset toteutuvatkin, kun siinä Pyhä Henki asettaa tehtävään.

Vanhimmista käytetään myös kollektiivimuotoa presbyterion (IRT p. 6213-6217; Novum no 3704, 1Tm 4:14), tarkoittaen samassa palvelustehtävässä olevien, keskenään tasaarvoisten vanhinten veljes-kollegiota, vanhimmistoa, ilman mitään hierarkisia jakoja ja rakenteita ryhmän sisällä, kuten ei opetuslapseudessa yleensäkään (Mt 20:25-28). Myöskään paikallisen srk:n vanhimpien yläpuolelle ei Raamatussa Jeshuan lisäksi ole asetettu mitään hallintoelimiä, palvelustehtäviä tai henkilöitä.

Ilmestyskirjassa, sen kirjeissä seitsemälle seurakunnalle (Ilm 2:1-3:22), kirje on aina osoitettu (KR-38:n käännöksessä) ”seurakunnan enkelille” (angelos = lähetti(läs), sanansaattaja, julistaja; enkeli, Novum, no 22). ”Enkelit” olivat ne ”seitsemän tähteä”, mitkä olivat ”Ihmisen Pojan muotoisen” oikeassa kädessä (Ilm 1:12-20).

Koska Johanneksen piti kirjoittaa ”enkelille”, olisi angelos kai oikeampaa kääntää tässä sanansaattajaksi, tai lähetiksi (kuten mm. Saarisalo), sen ihmistä tarkoittavassa merkityksessä. Tämä tarkoittanee, että seurakunnissa oli palvelustehtävä, jonka kautta sanoma välitettiin seurakunnalle. Sikäli kun viimeksi mainittu näkemys on oikea, on sitä Sanan kokonaisuuden valossa tulkittava lähinnä siten kuin esim. IRT:ssa, seurakunnan vanhimpiin kuuluvaa tarkoittaen, todetaan:

”Tällainen johtajuus – primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa – on aivan erilainen kuin apostolien ajan jälkeinen luokittelu” (IRT p. 2167).

Eli ts. tämäkään Kirjoitusten kohta ei voi olla perusteena edes sille, että seurakunnassa olisi vanhinten lisäksi jokin ”johtaja, kirkkoherra, pastori, paimen, saarnaaja, työntekijä” jne. yksikössä (eikä myöskään monikossa), puhumattakaan vanhimpien ja seurakuntien yläpuolella olevasta ”piispasta”.

Vanhimmat ovat Jumalan Sanassa suoraan seurakunnan Pään, sielujemme ylipaimenen ja kaitsijan, Jeshuan, hengellisen hallinnon alaisuudessa olevia veljiä. He ovat seurakunnan kaitsijoita (episkopos, Novum no 1805), paimenia (poimen, 3633) ja johtajia (proistamenos, 3749). Heidät on asetettu elämänikäiseen palvelustehtäväänsä kaitsemaan, paimentamaan, ja johtamaan Sanalla ja olemalla laumalle esikuvina – ei herroina halliten – niin kuin ne, joiden on siitä kerran tehtävä tili (Mt 20:25-28; Apt 20:17, 28; 1Tm 5:17; Tt 1:1-7; 1Pt 2:25; 5:1-4; Hb 13:7, 17).

Vanhinten palvelustehtävän luonnetta ja sisältöjä selittävistä ja ilmentävistä määreistä (kaitsija, paimen, johtaja) on siis kaitsija, episkopos, se mitä nyt on tarkasteltava, koska erityisesti sen väärentämiselle tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä Herran 12 apostolia olivat asettaneet, rakensivat kirkkoisät ja myöhemmät teologit kirkollisen, ”piispan”, ”piispaviran” ja vihkimyksen sekä edelleen paaviuden, ”isä/ylipiispuuden”.

Kun piispa on väännetty UT:n kreikankielessä seurakunnan vanhinta, kaitsijaa tarkoittavasta sanasta episkopos, siksi tuo sana monissa kielissä vielä juurena heijastuu niiden ”piispan” äänneasussa (ruotsinkielessä biskop, saksassa Bischof, englannissa bishop, hollannissa bisschop, espanjassa obispo, portugalissa bisbo, puolassa biskup, jne.). Suomenkielen ”piispa”-sana tulee Ruotsista, ja ”piispa”-käsite tietysti kaikkialla yhtäläisesti kirkkoisien episkopos väärennöksestä, nykymerkityksessään Roomasta.  

 

UL:n Kirjoitukset tuntevat vain kaksi kaitsijaa, episkoposta: Jeshuan, sielujemme kaitsijan ja ylipaimenen, sekä seurakunnan vanhimmat, presbyterokset (1Pt 2:25; 1Pt 5:1-5; Apt 20:17, 28; Tt 1:4-7). UT:n kaitsija ilmentää srk:n hengellisten vanhimpien palvelustehtävää sen yhdeltä näkökulmalta: episkopos s:sta episkope, tarkoittaa tarkastaa, päällekatsoa, etsiä, pitää huolta; kaita (IRT, p. 2167; Novum, hakusana no 1805).

Mutta kirkkolaitoksen piispassa ei todellakaan ole kysymys vain Raamatun episkopoksen kielellisestä kääntämisestä piispaksi, vaan piispassa kieliin on tullut kokonaan uusi, Raamatun ulkopuolinen kirkollinen käsite. Ja tämä väärennös on niin vallinnut kansoja, että jopa sellaisissa raamatunkäännöksinä varhaisissa ja totuudellisuutta tavoittelevissa käännöksissä kuin Lutherin saksankielisessä v.1522  ja Tyndalen 1526 englanninkielisessä UT:ssa on episkopos käännetty sanalla piispa (Bischof/bysshope, bishoppe). Sen lisäksi että heidänkin sielussaan oli kirkollisten käsitteiden taakkaa, saattoi heiltä tuolloin jopa puuttua kielistään sopiva sana ja käsite. Muuten Lutheria ja Tyndalea ei tietysti pidä ollenkaan rinnastaa, koska Luther oli tosiasiassa hengeltään lopulta Jeshuan opetuslasten ja juutalaisten vereen kätensä tahrinut katolishenkinen kirkkoruhtinas, Tyndale taas niin kaukana kuin ”itä on lännestä” siitä kirkkoruhtinaspetojen maailmasta, mitä Luther edusti, ja lopulta heidän murhaamakseen tullut, kuolemaan asti uskollinen Jeshuan veritodistaja.

Meillä Skandinaviassa on tässäkin raamatunkäännösten suhteen oltu useimpiin kieliin verrattuna jo pitkän aikaa aivan ”Jumalan kämmenellä”, kun Suomessa 1938 ja Ruotsissa 1917 käännöksissä on niin tavattoman kauniisti ja alkutekstin henkisesti esim. 1Pt 2:25:ssä ”sielujemme paimenen ja kaitsijan tykö”, ja ”själars herde och vårdare” (”sielujemme paimenen ja hoitajan/hoivaajan”) tykö. Näiden Raamattujen lukijoille ei tekstistä synny sitä harhaista assosiaatiota, mikä väistämättä tulee, jos luetaankin siten kuin vielä Bibliassa 1852 ”paimenen ja piispan”, ja vaikkapa ”pastorin ja piispan” tykö, kuten esim. espanjan- (pastor y obisbo), tai englanninkielisissä Raamatuissa yleisen ”paimenen ja piispan” (shepherd and bishop) tapaan. Espanjan pastor on suoraan latinan vastaava sana, mikä taas on käännös UT:n kreikan paimenta, yhtä vanhinta (ylipaimenta tässä) tarkoittavasta sanasta poimen, mutta ei sitä vastaava käsite, vaan vanhimmista erillinen, heidän yläpuolellaan oleva kirkollinen ”pastori”.

Kirkollinen piispa sepitettiin tarkoittamaan paikallisen srk:n vanhinten ja jatkossa useampien seurakuntienkin yläpuolella olevaa, myöhemmin paavillisella vihkimyksellä asetettua ja paavin alaisuudessa toimivaa hallintomonarkkia, jonka vallassa ovat mm. ”papiksi” & virkoihin vihkiminen ja kirkollinen opetus, ”sitominen ja päästäminen”. Ja tällä keksinnöllä ei kyllä sitten ole ainuttakaan yhtymäkohtaa UT:n episkopoksen kanssa, mikä Raamatussa ja hengellisessä todellisuudessa yhä edelleen tarkoittaa srk:n yhtä hengellistä vanhinta, presbyterosta.

Suurten maailmankielten, kuten espanjan (ainakin jo vuodesta 1602 alkaen) ja koko englanninkielisen maailman, mukaan lukien sen arvovaltaisimman raamatunkäännöksen, ”auktorisoidun” ns. ”Kuningas Jaakon käännöksen v. 1611, tekstit ja useimmat muutkin käännökset, levittävät ja ylläpitävät tehokkaasti kirkon sepittämää episkopos/piispa  kyhäelmää. Tämä on tappavan eksyttävää, varsinkin, kun noita ihmisparkoja lisäksi kaikkialla ympäröivät kirkon kollektiiviset, koko maailman kattavat harhaopeukset ja niille perustuvat uskonnollisuuden rakennelmat.

Tri Alberto Rivera todistaakin, että jesuiittain kätyrit, mm. B.F. Wescott (1825-1901) ja F.J.A. Hort (1826-1892), soluttautuivat King James -käännöstyöhön 1800-luvulla (Rivera: Sabotage, s. 29). Ja tietysti Roomalaisella kirkollisuudella olivat monella tavalla sormensa pelissä jo 1611 ja aikaisemminkin. Tämä näkyy mm. siinä, ”piispaa” olennaisesti tukevassa asiassa, että englanninkielen seurakuntaa tarkoittava congregation (vrt. kongregationalismi: ”uskovien muodostaman seurakunnan täydellinen riippumattomuus kirkkolaitoksesta ja valtiosta”, Facta, osa 5, p. 112) sujuvasti vaihtui King James -käännöksessä UT:n puolella sen ulkopuoliseksi kirkoksi (church).

”Kirkosta” ja ”piispasta” yhdessä puhumisen mahdollisuus oli kirkolle olennaisen tärkeää ”piispan” ja uudelleen määritellyn ”papin” istuttamisessa seurakunnan paikalle tungetun kirkon sanastoon ja käsitteistöön sen avainhahmoina. Siitä piispallisesta ilmastosta, jossa kirkko tungettiin englanninkieliseen raamatunkäännökseen, saa käsitystä, kun ottaa huomioon, että se tapahtui ajalla, jolloin arkkipiispana oli korkeakirkollinen Richard Bancroft (1604-1610) ja voimassa hengellistä elämää kuristava, avoimet uskovien vainot mahdollistava ns. ”pakkolaki” (1593-1630 luku). Laissa säädettiin mm. nämä inkvisition hengessä laaditut ja saatanan innoittamat käytännöt, joilla operoiden kirkko piispoineen vaali ”opillista puhtautta” ja toteutti versiotaan ”Kristuksensa mielenlaadusta ja rakkaudesta”:

”Joka kieltäytyi käymästä yksin vallitsevan valtiokirkon jumalanpalveluksissa ja joka puhein tai kirjoituksin sai toisen henkilön menettelemään samoin tai joka otti osaa johonkin muuhun jumalanpalvelukseen, oli vangittava ja pidettävä vankilassa kunnes alistui. Jollei kuitenkaan kolmen kuukauden vankeus saanut tätä aikaan, täytyi niskoittelijan jättää maa, ja hän menetti omaisuutensa.

Sen jälkeen kaikki brittiläiset alueet olivat häneltä suljetut. Jos hän ilman erikoislupaa palasi Englantiin, häntä uhkasi petturin kuolemanrangaistus.. Vakaumukselleen uskollisilla.. ei siis 1500-luvun loppupuolelta lähtien ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maasta tai kärsiä marttyyrikuolema” (prof. Westin: Vapaan kristillisyyden historia, s. 195, 196; vrt. mm. Hb 11:35-38 ja Konventikkeliplakaatti Skandinaviassa, Suomessa v. 1726-1869; jäljempänä, s. 196).

Kun apostoli Paavali jättää jäähyväisiä Efeson vanhimmille, käy hänen sanoistaan siunaavalla tavalla ilmi monta asiaa: seurakunta on ensiksikin Herran – ei ”meidän srk” – ja toiseksi, vanhimmat, presbyterit, ovat lauman kaitsijoita ja paimenia ja että heidän on otettava vaari sekä itsestään että laumasta. Myös vanhimpien johtamis- ja opetustehtävä tulee esiin useammassakin kirjeessä:

”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka Hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut (Apt 20:17, 28; vrt. Tt 1:5-7: vanhimmat ovat kaitsijoita);

”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla.. taitava opettamaan.. Vanhimpia [presbyterejä], jotka seurakuntaa hyvin johtavat pidettäköön kahdenker­taisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka Sanassa ja opetuksessa työtä tekevät” ([1Tm 3:2; 5:17]; vrt. myös Hb 13:7, 17; Ef 4:11-17). 

Seurakunnan vanhimmat eivät kuitenkaan yksistään ole raamatullinen palvelustehtävä, jonka kirkko on väärentänyt ja jolle se on rakennellut väärennetyn yhteyden  ”pappiinsa” ja ”virkaansa”. Jumala asetti seurakuntaan myös muita palvelustehtäviä, joista niistäkin ainakin opettaja on tullut väärennetyksi piispoissa: ”Ja Hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi” (1Kr 12:27-31; Ef 4:11-15).

UT:n kreikankielessä nämä tarkoittavat:

1. Apostolit (apostolos, lähetetty, Novum no 601), profeetat (profetes, julistaa, ennustaa, 3853) evankelistat (euangelistes, evankeliumin hyvän- l. ilosanoman julistaja, 1909), paimenet (poimen, poimainoo, paimentaa, kaita, 3632) ja opettajat (didaskalos, s:sta didasko, opettaa, 1182). Seurakunnan vanhimmat sisältyvät sanoihin ”paimeniksi ja opettajiksi”, mutta opettaja on lisäksi omakin palvelustehtävänsä, ilman että siihen sisältyy srk:n vanhemmuutta (Apt 13:1; Jk 3:1).

Vanhimpien lisäksi apostolit asettivat seurakuntaan seurakuntapalvelijat, diakonit (diakonos, palvelija, n:o 1110; Apt 6:1-6; 1Tm 3:8,12).

 

Kirkko siis määrittelee nämä piispansa apostolien seuraajiksi ja ”perustelee” sen siten, että asettaessaan seurakuntiin vanhimmat, presbyterit, apostolit tällä toimellaan siirsivät apostolin viran, voiman ja vallan – noille yhtäkkiä tyhjästä keksityille – piispoille”. Näin otsikoiden ja kirjoittaen katolinen Katekismus saattaa lukijoitaan ”ymmärrykseen” tuosta ylen ihmeellisestä ”apostolien testamentista”, jota kaikki kirkot tänä päivänä ympäri maailmaa kuorossa toistelevat (ja mistä Raamatussa ei ole edes vähäisintä vihjaustakaan):

”PIISPAT OVAT APOSTOLIEN SEURAAJIA. Jotta apostoleille uskottu lähetystehtävä jatkuisi heidän kuolemansa jälkeen, apostolit ”antoivat lähimmille työtovereilleen ikään kuin testamenttina tehtävän täydentää ja lujittaa heidän aloittamaansa työtä, uskoen näiden huomaan koko lauman, johon Pyhä Henki oli heidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Jumalan kirkkoa. He asettivat siis tällaisia miehiä ja lisäksi määräsivät, että näiden poismenon jälkeen taas toiset koetellut miehet jatkaisivat heidän palveluvirkaansa” (KKK 2005:861; vrt. Apt 20:17,28!).

Kyllä, olet lukenut aivan oikein! Vailla mitään rajaa röyhkeässä julkeudessa, kirkko vain tempaisee srk:n vanhimmille, presbytereille sanottujen apostolin sanojen sisällön tarkoittamaan asetussanoina ja apostolisena valtakirjana omia, itse tyhjästä keksimiään ”piispoja”, ja seurakunnan tarkoittamaan sen päävainoajaa, ”kirkkoa”.

Em. syystä kirkollisuudessa puhutaan nykykäytännössä apostoleista vain piispoina, joille on muka vielä annettu tehtäväksi, ei vain ”jatkaa”, vaan myös ”täydentää” (ts. väärentää jatkuvalla valtakirjalla ja loputtomasti) apostolien asetuksia.

Edellisen mukaisesti on myös edellä kuvattu Jumalan seurakuntaruumiiseen asettama vanhinten ja erityisten opettajien opetuksen palvelustehtävä siis katolisen kirkon mukaan ”paavin ja piispojen asettamisessa” kokonaan siirretty yksin heille:

”Jumalan sanan autenttinen tulkinta, olipa se sitten kirjaan pantu tai kirkon elämän puitteissa välitetty [ts. ”täydennetty”], on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle – eli piispoille, jotka ovat yhteydessä Pietarin seuraajaan, Rooman piispaan [paaviin] – ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kris­tuksen nimissä.. Kirkon opetusviralle, paaville ja hänen kanssaan yhteydessä oleville piispoille, on uskottu yksinomainen valtuus tulkita sitovasti Jumalan sanaa.. jotta paimenet [piispat] voisivat täyttää tehtävänsä, Kristus on suonut heille.. erehtymättömyyden karisman.. Virkansa nojalla Rooman piispalla, piispa­kol­legion päällä, on tämä erehtymättömyys.. kaikkien uskovien ylipaimenena ja opettajana” (KKK 2500: 85-100; 888-892).

Ja tässä ”piispaopissa” elävät käytännöllisesti katsoen kaikki ”kristikunnan” kirkot, kukin tavallaan, vaikka ne eivät sellaisenaan tunnustaisikaan paaviutta, Rooman piispuuden monopoliasemaa ja yksinvaltiutta. Koko ns. ”kristikunta” puhuu kuitenkin kuin itsestäänselvyytenä ”piispoista”, heidän ”virastaan ja vallastaan”, ”hiippakunnistaan”, jms. Jumalan asettamuksina. Näin katolisesti esim. luterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa kirjoitetaan kirkollisesta vallasta ja piispuudesta:

”Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit” (Augsburgin tunnustus XXVIII:5; Tunnustuskirjat, painos 2007, s. 74).

”Tunnustuksessamme [siis edellä olevassa] olemme.. sanoneet, millaisen vallan evankeliumi piispoille antaa.. Olkoot vain piispoja kirkollisen lainsäädännön mukaan, sitä vastaan meillä ei ole muistuttamista... Me mielellämme näemme virassa vanhan jaon vihkivaltaan ja tuomiovaltaan” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXVIII:12,13; Tunnustuskirjat, painos 2007, s. 249,250).

Kirkon piispainstituutio-/apostolaatti” väärennöksessä on tietysti huomattava sekin, että kun Hän antoi apostolit ja palvelustehtävät, eihän heitä suinkaan asetettu vain alkuseurakuntaan, vaan apostolit asetettiin näin: ”Hän antoi [apostolit ja muut palvelustehtävät].. tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi.. kunnes me kaikki [pelastetut] pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa..” (Ef 4:11-16). Apostolienkin asettaminen koskee siis koko sitä aikaa, mikä evankeliumia maan päällä pelastukseksi julistetaan ja seurakuntaruumista edelleen rakennetaan.

Samoin on myös huomattava, että eihän lähetystehtävää ja evankeliumin julistusta suinkaan uskottu vain apostolien palvelustehtävälle, vaan kaikille opetuslapsille, koko kuninkaalliselle papistolle (Jh 20:19-23; 1Pt 2:9,10), erityisvoiteluna evankelistoille.

Ja edelleen, myöskään opetuksen palvelustehtävää ei rajattu Raamatussa apostoleihin heidän monopolinaan. Opetuksen erityistehtävä asetettiin osaksi vanhinten, ja opettajan erityisvoitelun saaneiden/saavien palvelustehtäväksi. Mutta näistä asettamuksista huolimatta, ei opetustakaan kuitenkaan kokonaan rajattu näihinkään palvelustehtäviin, vaan sekin, samoin kuin evankeliumin julistus, on samalla kaikkienkin opetuslasten asia (Kol 3:16; Tt 2:3-5). Näin siitäkin huolimatta, ettei opetuksen varsinainen palvelustehtävä ole seurakunnassa ”aivan monien”, eikä seurakunnankokouksissa ollenkaan naisten/vaimojen tehtäväksi asetettu (Jk 3:1; 1Kr 14:33-35).

Samalla, kun kirkko saastutti seurakuntaa ja ”kätki” apostolit ja opettajat piispoihinsa, hävisivät myös profeetat – itse keksityt piispat kun eivät profetoi, vaikka Jumalan järjestyksessä niin voi tehdä aasikin (4Ms 22:21-34; 2Pt 2:15,16). Ja kirkollista ”papiksi vihkimyksen sakramenttia” ja sen toimittamisen valtaa ja voimaa ei Raamattu tietenkään tunne lainkaan. Joten, ei apostoleilta heidän monopolimandaattinaan edes ollut siirrettävissä olennaista osaa siitä sisällöstä, minkä kirkko väittää siirtyneen apostoleilta piispoilleen. Apostolien palvelustehtävän sisältöjen uskoteltu/kuviteltu kirkollinen siirtyminen itse keksityille ”piispoille” ja niiden apostolisessa suksessiossa tapahtuva edelleen siirtäminen on siis tässäkin mielessä mielettömyyttä ja törkeää Raamatun ja sen asetusten väärentämistä.

 

Pappikastin ja pappisvaltaisuuden alku

Mitä, miten ja milloin käytännössä tapahtui vanhimmille, episkopoksille, kaitsijoille, että heistä vastoin jumalallista säätämystä putkahtikin yhtäkkiä seurakunnan vanhinten yläpuolella oleva, paikallisesti yksikkömuotoinen ”pappikasti”, ja lopulta useampienkin paikallisten seurakuntien yläpuolella oleva yksikkömuotoinen monarkki, ”piispa” ja edelleen ”piispakunta”, hiippakunta ja vielä paavi?

Raamatussa on esikuvan (mm. 1Kn 12:26-33; 2Ak 13:6-11) lisäksi myös UL:n puolella profeetallista ilmoitusta edessä olevasta turmiollisesta kehityksestä ja siitä, mikä lopulta johti väärennettyyn kirkolliseen pappeus- ja virkajärjestelmään. 

Apostoli Paavalin jäähyväissanat Efeson vanhimmille sisältävät profetian seurakuntia kohtaavasta lähitulevaisuuden turmiollisesta kehityksestä. Apostoli varoitti siitä, että seurakunnan keskelle tulee sen turmelijoita. Huomionarvoista on myös, että hän ei vääriltä opeilta varjeltumisessa viitannut minkäänlaiseen ihmisauktoriteettiin eikä ”virkaan” turvatekijänä, vaan suoraan Jumalaan ja Hänen armonsa Sanaan, kun hän sanoi heille:

”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, sillä minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teistä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja Hänen armonsa Sanan haltuun..” (Apt 20:29-32).

Kirjeessään työtoverilleen, evankelista Timoteukselle, Paavali toistamiseen kehoitti häntä jäämään Efesoon, käskeäkseen näin häntä lähettiläänään käyttäen, eräitä kavahtamaan vieraiden oppien opettamista, että hänen julistamansa puhdas evankeliumi ja opettamansa armotalouden hoito säilyisivät efesolaisten keskuudessa. Paikkakunnalla vaikutti myös ainakin judaistisen lakiopin ”väärä puhe” ja harhaopetus (1Tm 1:1-11; Apt 20:17-24; vrt. mm. Gal  1:6-9; Ef 3:1-12).

Apostolin profeetallinen varoittaminen saattoi olla taustalla siinä, kun Efeson seurakunta omasi vielä kyvyn vastustaa Nikolaiittain myöhemmin sen keskelle ujuttamaa turmelusta ja harhaoppeja, mikä taas ei onnistunut Pergamossa. Ilmestyskirjan kirjoitukset puhuvat ”Nikolaiittain teoista” (Ilm 2:6,14,15). He oikeastaan ensimmäisinä aloittivat UL:n ajassa kirkollisen pappikastin nostattamisen, vaikka tuolloin, ensimmäisen vuosisadan lopulla, heistä ei UT:ssa vielä puhuttukaan heidät kirkolliseen ”pappi nimikkeeseen liittäen. Prof. Saarisalo kirjoitti Nikolaiitoista:

”Vähän-Aasian seurakunnissa esiintyvä evankeliumista poikkeava ryhmä, jonka Jeesus Ilmestyskirjassa tuomitsee. Efeson seurakunnalle Jeesus lukee ansioksi sen, että se vihaa n:ain tekoja [joita myös Hän vihaa, Ilm 2:6], kun taas Pergamon seurakuntaa nuhdellaan, koska se pitää kiinni n:ain pappisvaltaisesta opista” (Raamatun sanakirja, uudistettu painos, v. 2006, hakusanat ”Nikolaiitat”, s. 346 ja ”Pergamo”, s. 383, sekä Saarisalon UT:n käännöksen selitykset, Ilm 2:6,14).

Pappisvaltaisuutta ajavien Nikolaiittain tekoihin kuului myöskin ’Bileamin eksytyksen’ (Ilm 2:14-16; Jd j 4-15; 4Ms luvut 22-25) tuominen seurakunnan keskelle. Se tarkoitti sekä hengellisen että luonnollisen haureuden kautta tapahtuvaa seurakunnan turmelemista. Nikolaiitat osallistuivat epäjumalien uhriaterioihin ja elivät siveettömästi harjoittaen näin sekä hengellistä että fyysistä haureutta ja esimerkillään rohkaisivat seurakuntia tekemään samoin – aivan kuten nykyäänkin. ”Nikolaiitat” on johdettu nimestä Nikolaos, minkä alkuosa Niko merkitsee voittaa ja loppuosa laos tarkoittaa kansa, eli ”kan­san­voit­taja” (em. Saarisalo-lähteet; IRT, p. 3792). Hengellinen ja fyysinen haureus kulkevat aina yhdessä, ja seurakunnassa tässä järjestyksessä! Yksi ja sama haureuden henki molemmissa, edellisen tuottaessa jälkimmäistä.

Ilmestyskirjan päivien jälkeen jo varsin pian alkoi Nikolaiittain pappisvaltaisuuden oppi saada myös kirjallisia ilmauksia, kun kirkkoisät ryhtyivät kirjoittamaan seurakunnille ”paimenkirjeitään”.

 

Kirkkoisien kirjoitukset

Kirkkoisien kirjoituksissa ensimmäisiltä vuosisadoilta ja niitä kommentoivissa tämän päivän kirkkoteologien, kirkollisten kääntäjien ja tunnustuskirjojen kirjoittajien, teksteissä on aiheessamme kahdenlainen totuuden systemaattinen väärentäminen, mikä täytyy tunnistaa ja ymmärtää, jotta voisi ymmärtää ja kävisi täysin selväksi, kuinka niiden sisältämä petos ja Messiaan oppiin nähden ”väärä puhe” oli ja on rakennettu.

Vanhinta kirkkoisien kirjettä, Kleemensin I kirjettä Korinttolaisille, lukuunottamatta kaikissa muissa kirkkoisät käyttävät kirjeissään episkoposta, kaitsijaa, jo kirkolliseksi piispaksi vääristettynä. Ensin yhden, sittemmin useamman srk:n yksinvaltiaaksi monarkiksi muutettuna. Ja toisaalta, kirkolliset kääntäjät muistavat myös aina kääntää ja selittää episkopoksen, yksikkömuotoiseksi piispaksi. Näin myöskin I Kleemensin kirjettä koskien on saatu syntymään tarkoitettu harhaefekti, että Korinttossa muka olisikin piispoja/piispaa – vanhinten sijasta kohdeltu jumalattomasti ja epävanhurskaasti, kun totuus on juuri päinvastainen: kirkollisen ”piispa-instituution” nostattajat siellä hyökkäsivät apostolien asettamia seurakunnan vanhimpia, kaitsijoita, vastaan!

Ja kun edellisen viitekehykseksi on vielä rakennettu tekstissä olevan ekklesian, väärentäminen seurakunnasta kirkoksi, onkin piispa-/kirkko -yhdistelmästä saatu jo useimmat tekstin lukijat/opiskelijat täydellisesti sumentava eksytys. Kirkkoisien tekstien käännöksissä ja tunnustuskirjoissa on ekklesia/ecclesia (kreikka/latina) muistettu lähes poikkeuksetta sekä kääntää että selittää kirkoksi, ja yleinen ekklesiakatoliseksi kirkoksi”, litanian pitkän kaavan tapauksessa ”yksi, pyhä, yleinen ja apostolinen seurakunta”, ”yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi kirkoksi”. –Kuvottavaa!

Poikkeuksen tekee vain Osvald Stenrothin Apostolisten isien kirjat -laitoksen käännös vuodelta 1928, jossa hän pääsääntöisesti kääntää vielä sanat niiden tosiasiallista sisältöä ja tarkoitusta vastaten yleiseksi ja seurakunnaksi. Toisen vuosisadan ”kirkkoisäthän” eivät vielä tunteneet lainkaan ”kirkkoa”, eikä sille myöhempien sukupolvien teologien sepittämää ”raamatullista UT:n kyriakee etymologiaa”, puhumattakaan nykyisestä ”(roomalais-) katolisesta kirkosta” – vaikka monet heistä sitä jo innolla rakentelivatkin. Stenrothin alkutekstiuskollisuus lieneekin ollut yksi keskeinen peruste Koskenniemelle ”päivittää” teksti kirkon käytäntöjä tukevaksi väärennökseksi.

Ensimmäiset merkit siitä, että Jumalan asettamien vanhinten kaitsemis-, paimentamis- ja johtamisjärjestystä alettiin syrjäyttämään ja nostattamaan sen ja seurakunnan Herran yli, nämä korvaavaa ”lihan ja veren kuningasta” (vrt. 1 Sm. luvut 8-12), kirkollista piispaa ja paavin esiastetta, on kirjattuna tapahtuneen tuomitsevassa Kleemensin I kirjeessä Korintton seurakunnalle:

”Syyllistymme hyvin suureen syntiin, jos panemme kaitsijan [so. monikollisesta srk:n vanhimman] palvelustehtävästä [kirkon käännös: piispanviralta] miehet, jotka moitteettomasti ja pyhästi ovat kantaneet esiin lahjoja. Autuaita ovat jo vaelluksensa päättäneet vanhimmat, jotka saivat lähteä hedelmällisen ja eheän tehtävän suoritettuaan; heidän ei tarvitse pelätä, että joku sysäisi heidät heille kuuluvasta asemasta. Mehän saamme nähdä, että te olette karkottaneet joitakin jalosti eläneitä miehiä palvelustehtävästä [kirkko: -virasta], jota he ovat moitteettomasti ja kunnialla hoitaneet.” [”Apostoliset isät”, I Kleem 44:4-6].

Kleemensin I kirje on vanhin tunnettu ja luotettava UT:n ulkopuolinen kirje seurakunnalle. Eusebioksen (262-339) mukaan Kleemens kirjoitti n. vuosina 92-101 jKr. Kirje on siis samalta ajalta kuin UT:n nuorimmat Kirjoitukset, esim. Ilmestyskirja. Se edustaa vielä asetettua hengellisten vanhinten kaitsemisjärjestystä, mikä näkyy siitäkin, että Kleemens tuomitessaan tapahtuneen, perustelee asiat Kirjoituksilla:

”Kiistelkää veljet ja kiivailkaa siitä, mikä pelastukseen kuuluu. Syventykää Pyhiin Kirjoituksiin, jotka ovat tosia ja Pyhän Hengen kautta annettuja. Tietäkää, ettei niissä ole kirjoitettuna mitään väärää eikä väärennettyä. Ette löydä niistä sitä, että hurskaat miehet olisivat panneet vanhurskaita palvelustehtävästä [kirkko: viralta]. Vanhurskaat ovat tosin saaneet vainoa osakseen, mutta laittomien taholta..” (I Kleem 45:1-4).

Prof. Koskenniemi tunkee käännöksessään julkeasti kirkollisen piispan joka paikkaan missä on episkopos, vaikka se täysin selkeästi on tekstissä vanhimpien, presbyterien, monikollisessa, kollektiivisessa (presbyterion) kontekstissa, asiayhteydessä. Koskenniemen väärennös antaa ymmärtää, että kirkolliset piispat olisivat siellä joutuneet väärinteon kohteeksi. Ja vaikutelmaa hän tukee kääntämällä diakonian, palvelustehtävän, (kirkolliseksi) viraksi (yhdistäen: piispanviralta), josta nyt sitten nämä kirkolliset viranhaltijat olisi hengellistä väkivaltaa käyttäen syrjäytetty!

Ja että tämä väärennös – jota teologian opiskelijoiden päihin ”alkukirkollisena professoriviisautena juntataan, ja jolla kansaa sumutetaan – varmasti ja vakuuttavasti edelleen vaikuttaisi ”ekumeenisen maailmankirkon” hallitsemis- ja rakentamistyössä, on se vielä tuoreesti päivitetty nykyteologian nimissä. Prof. Gunnar af Hällström kirjoittaa asiasta teoksessa ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan”. Hän menee vielä Koskenniemeäkin pidemmälle väärentäessään Kleemensin kirjeen todellista sisältöä, kun hän julkeasti muuttaa vanhinten monikkomuotoisen palvelustehtävän yksikössä olevaksi kirkolliseksi viraksi ja edelleen tämän yksikkömuotoiseksi väärennetyn viranhaltijan oikean opin vartijaksi:

”Korintissa viranhaltija oli erotettu, jolloin Rooman piispa Klemens puuttui asioiden kulkuun korostaen kirkollisen viran tärkeyttä. Sekä Ignatios että Klemens tähtäsivät viran korostamisella järjestyksen ylläpitoon seurakunnissa. Järjestykseen kuului myös oikean opin  ylläpitäminen” [ts. Hällströmin ja Rooman mukaan – katolisen, paaviuden/piispuuden, opetusviran korot­taminen] (emt. v. 2005, s. 85, 86).

Gunnar af Hällström oli systemaattisen teologian ja ”patristiikan” professorina Joensuun yliopistossa 2007 saakka ja on sen jälkeen toiminut mm. dogmatiikan professorina Åbo Akademissa. Häntä sanotaan patristiikkaan, so. varhaisten kirkkoisien opetuksiin, erikoistuneeksi professoriksi. Hän vaikuttaakin todella erikoistuneelta.

Professorit Koskenniemi ja af Hällström kirjoittavat Vatikaanin paavillisessa/piispallisessa hengessä ja paavin sanansaattajina – väärentäminen on sekä hengen että kirjaimen puolesta aivan yhtä julkeaa ja samanlaista kuin se on Vatikaanillakin.

Apostolien opetukseksi sanottu Didakhe [mikä siis ei ole apostolien, vaan myöhempien, nimeltä tuntemattomien kirkkoisien oppia], osaksi ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteesta, osaksi myöhemmiltä ajoilta oleva kirjoituskokoelma, ei sekään tunne kirkollista piispaa, vaan puhuu vielä tässä asiassa ainakin osittain raamatullisesti:

”Valitkaa sen tähden itsellenne Herran arvon mukaisia kaitsijoita [vanhimpia; kirkon käännös: piispoja] ja diakoneja, hiljaisia, ei rahanahneita miehiä, totuudellisia ja koeteltuja. Näin siis myös he suorittavat teitä varten samaa palvelusta kuin profeetat ja opettajat” (Didakhe 15:1, Apostoliset isät, s. 152).  

 

Tästä tapahtumat etenivät murheellisesti ja nopeasti, kun liha tulevina vuosikymmeninä kehitteli tätä ”kuningas/yksi yli muiden” oppiaan ja kun ”kuka meistä on suurin” into pääsi vapaasti mellastamaan. Aluksi lähdettiin jatkamaan Korinttossa alkanutta vanhimpien yläpuolelle nostettua yhden miehen piispa oppia. Vähitellen ”tauti” levisi muihinkin paikkakuntiin ja muotoutui ensin oppi yhden miehen johtajuudesta paikallisessa seurakunnassa, josta vähitellen ”yliseurakunnalliseksi” piispaksi. Käytäntö levisi eri paikkakunnille eri tahdissa,  esim. Roomassa tavataan ensimmäinen piispa profiilinen istutus vasta v. 160 jKr. (prof. Heininen; Ihmistä suurempi, s. 17).

Erityisen voimakkaasti tätä myöhemmin paavillisen pappeuden järjestelmäksi vääristynyttä muutosta ajoivat kirkkoisät Ignatios (k. n. 110) ja Cyprianus (200-258). Cyprianus sisällytti piispa-instituutioon voimakkaasti myös ”vallan” ja ”herroina hallitsemisen” opin.

Jo kirkkoisä Ignatioksen kirjeistä löytyy katolista piispaoppia melko puhtaaksi viljeltynä. Hän osasi myös keittää sekoituksen, jossa ’taitavasti’ yhdisteli Raamattua ja omia baabelilaisia oppejaan, mm. kirjoittaessaan filadelfialaisille ja smyrnalaisille. Sujuvasti hän on jo tehnyt kaitsijoista, episkopoksista, yksikkömuotoisen ja vanhinten, presbyterien, yläpuolella olevan monarkin, jonka kääntäjä Koskenniemi taas muistaa uskollisesti vääntää piispaksi: 

”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa ehtoollinen. Onhan .. Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja.. yhdistymiseksi Hänen vereensä, ja alttari.. yksi ainoa samoin kuin kaitsija [kirkko: piispa] on yksi, yhdessä presbyterien [vanhinten] ja diakoni­en, palvelustoverieni kanssa. Näin tehkää, jotta toimisitte Jumalan mielen mukaan kaikessa, mitä teette” (Ign.fil. 4:1; Apt.isät , s. 95).

Kirjoittaessaan Smyrnalaisille, on Ignatioksen sanoissa jo vahva paaviuden henki (aivan kuten kaikissa ”äitikirkon tyttärissäkin”, myös nykyajassa):

”Seuratkaa kaikki kaitsijaa [piispaa] niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhimpia niin kuin apostoleja.. Älköön kukaan ilman kaitsijaa [piispaa] toimittako mitään seurakunnallista toimitusta.. minne kaitsija [piispa] ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin yleinen seurakunta [kääntäjä: katolinen kirkko] on siellä, missä Jeesus Kristus on. Ilman kaitsijaa [piispaa] ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa.. Se, joka kunnioittaa kaitsijaa [piispaa] nauttii kunnioitusta Jumalan puolelta.. joka panee jotakin toimeen kaitsijalta [piispalta] salassa, osoittaa palveluksensa perkeleelle” (Ignatios Smyrnalaisille 8:1-9:1).

Ignatios kirjoitti kirjeensä ennen vuotta 110 jKr. (”Apostoliset isät”, s. 60; IRT, osa III, p. 7290). Ignatioksen kirjeissä on jo vanhinten kaitsijuus ”siirretty” itse keksitylle yhden miehen piispuudelle.

”Liikuttava” on myös Koskenniemen todistus ”apostolisen totuuden” puolesta, kun hän kirjoittaa selitystään Ignatioksen kirjeeseen smyrnalaisille (hakasulkeissa oleva tässä, kuten muuallakin, allekirjoittaneen (ph) tekemää selvennystä/ täydennystä):

”Ignatios ensimmäisenä käyttää sanoja ”katolinen kirkko” [todellisuudessa sanat katholikein ekklesia tarkoittivat tuolloin ja tarkoittavat edelleenkin ”yleinen seurakunta” – kuten Stenroth v.-28 kääntääkin – ellei niitä joku kirkollista/roomalaiskatolista katoliseksi kirkoksi]. Tässä sanonta tarkoittaa paikallisseurakunnat ylittävää kristillistä yhteisöä: paikallisseurakunta on olemassa piispan varassa, katolinen kirkko on Kristuksen varassa [avoin paaviuden korostus Kristuksen sijaisena vielä puuttuu]. Kun piispa on Kristuksen alainen, jäävät ne, jotka eivät seuraa piispaa, katolisen kirkon ulkopuolelle” (emt., s. 106).

Tosiasia, että Koskenniemikin ymmärsi Raamatun Kirjoituksissa asetetun toisenlaisen järjestyksen, näkyy hänen selityksistään Polykarpoksen kirjeestä filippiläisille, kun hän erehtyy ”lipsauttamaan” mahdollisena, että siellä olisi vielä kuten alkuseurakunnassa ja Raamatussa pelkästään – ollut presbyterien kolleginen kaitsijuus (K: piispuus), mutta esittää heti perään kuin hukkuvan oljenkortena ”hätäisen korjaus hypoteesi oletuksen” piispan mahdollisesta sisältymisestä vanhimpiin:

”Huomiota herättää, ettei kirjoittaja.. tässä enempää kuin muuallakaan mainitse Filippin seurakunnan piispaa. On ilmeistä, ettei siellä tuolloin piispaa ollutkaan. Joko Filippi oli tilapäisesti vailla piispaa, TAI SITTEN SIELLÄ OLI vielä [!] VALLALLA KOLLEEGINEN PIISPUUS  [Raamattu: kaitsijuus], missä tapauksessa  Polykarpos on sisällyttänyt piispan presbyteereihin [vanhimpiin] jälkimmäisiä mainitessaan. Apostoli Paavali puhuu Filip­piläiskirjeensä alussa (1:1) ”piispoista ja diakoneista”. KR: [oikein] seurakunnan kaitsijoille [vanhimmille, mon.] ja seurakuntapalvelijoille” (Apostoliset isät, s. 124).

Syntyneen monarkkisen piispuuden, yhden miehen rajattoman yksinvaltiuden ja hallintavallan Ignatiostakin suurempi pääarkkitehti oli kirkkoisä Cyprianus (200-258). Hän vaikutti ratkaisevasti ”shamanistisen” kirkollisen viran ja virkaan vihkimyksen opin korottamiseen siihen asemaan, mikä sillä kirkossa tänä päivänä on. Cyprianus istutti muodostumassa olevaan kirkkoon mm. opit, että 1) vain vihkimyksen saaneella voi olla minkäänlaista viisautta ja kykyä toimia seurakunnassa, koska ne ominaisuudet saadaan vain vihkimyksessä, 2) että seurakunta ei voi erottaa vihittyä piispaa (tässä vielä yhden srk:n), vaikka tämä olisi miten uskoton tahansa, vaan että 3) siihen tarvitaan naapuripiispojen, ennen muuta alueen pääkaupungin johtavan piispan suostumus. Cyprianuksen mukaan piispat muodostavat näin ykseyden ja piispojen yhteys yhden episkopaatin, hiippakunnan (kirkkoneuvos E. Rissanen, Kirkon herrat, s. 98-109).

Näin alkoi muodostumaan nykyinen hiippakunta-käsite. Hiippa on piispan tunnusmerkkinä oleva päähine, mitra (Mithras, lat. Mitra, itämainen auringonjumala, Facta, osa 6, p. 527-529), mistä hiippakunta, hiipan kantajan ”hallintoalue”. Vähitellen piispa-instituution vahvistuttua se levisi laajemmalle ja laajemmalle silloisessa Rooman valtakunnassa. Piispuus tavoitti Rooman Anicetuksen tultua siellä piispaksi n. 160 jKr. Anicetus on kirkon paaviluettelossa järjestyksessä vasta 11:sta Pietarista, jonka kirkko esittää Rooman ensimmäiseksi paaviksi. Ainut todellinen ja olemassa oleva alkuperäinen Rooman piispaluettelo on vuodelta 185, ja siinä on vain muutama nimi. Pietarista alkavat piispa-/paaviluettelot ovat siis jopa ihmisten asiakirjoina vain sepitelmiä, puhumattakaan että olisivat dokumentteja jumalallisista.

Vaatimuksia Rooman piispan herruudesta ja ylivallasta kirkossa alettiin esittää jo toisen vuosisadan lopulla. Ensimmäinen Rooman piispa, joka esitti Mt 16:18,19:sta sen tulkinnan, että siinä Pietari asetettiin ensimmäiseksi paaviksi ja että hänelle sanottu ”kirkon kallioperustus, Jumalan Pojan sijaisuus ja avainten valta”, asetettiin niillä sanoilla koskemaan myös ”Pietarin seuraajia”, oli kolmannella vuosisadalla elänyt Stefanus I, jälkeenpäin sepitetyn paaviluettelon 23:s paavi, v. 254-257 (prof. Heininen, Ihmistä suurem­pi, s. 15-18; 177-182).

Muodollisesti paavikunta Rooman valtakunnassa sai syntynsä ja asemansa vasta, kun paavi Leo suuri (440-461 jKr.) sai varjokeisari Valentinianus III:n antamaan asiasta tarvittavan ediktin v. 445 jKr. (E. Rissanen: Kirkon herrat, s. 106; H. Holmquist: Kirk­kohistoria I, s. 260, 261).

Jumalan asettaman Uuden Liiton pelastus-, kaitsemis- ja pappeusjärjestyksen tuhoamisen käynnistyminen heti apostolien ajan jälkeen (lukuun ottamatta tietenkin sitä pientä elävää jäännöstä, todellista seurakuntaa, mikä kaikkina aikoina, hajallaankin olevana, on ollut olemassa Jumalan totuuksien kantajana) ja korvaaminen ihmisten lihalla, merkitsi tietysti samalla myös Pyhän Hengen väistymistä kirkkokunniksi näin vähitellen muuttuvien seurakuntien johdosta.

Jokainen hengellinen palvelustehtävä perustuu Jumalan kutsumukseen, Pyhän Hengen kautta asettamukseen ja voiteluun. Tarvittavat kyvyt tehtävien suorittamiseen perustuvat enemmänkin Jumalalta saatuihin hengellisiin lahjoihin, kuin ihmisten luonnollisiin kykyihin ja niiden jalostamiseen. Luonnollisessa syntymässä saadut lahjatkin ovat tietysti Jumalalta saatuja ja pyhitetyssä, voidellussa astiassa voivat myös, omalla rajallisella tavallaan, olla palveluksen työssä, mutta ne eivät koskaan riitä hengellisen palvelustehtävän hoitamiseen.

Apostolit – ja myöskin kirkkohistorioitsijat ja teologit rehellisimmästä päästä – ovat kirjoittaneet opetusta ja todistuksia tästäkin aiheesta:

Apostoli Paavali Efeson vanhimmille: ”.. johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan.. ” (Apt 20:17, 28);

Ja Pietari: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä kukin on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina” (1Pt 4:10).

Prof. Holmquist:

”..alkukristillisyys [ts. Jumalan säätämys] ei rakentanut [eikä rakenna] viran ja lain, vaan karismojen [armolahjojen ja Hengen voitelun] perustukselle..” (Kirkkohistoria I, s. 66).

Teol.tri Mauri Larkio:

”Alkuaan [ja srk:ssa edelleen] henkilahjaiset virat [hengelliset palvelustehtävät] joutuivat väistymään.. vaalivirkojen [mm.piispat”] tieltä 100-luvulla” (Facta, osa 8, s. 531).

 

* ”Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan Minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot” (Sak 4:6); ”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa [lihan] voimia...” (Srn 10:10).

 

 Pappeus, vihkimys ja virkajärjestelmä kirkossa

 

Apostolisten isien” kirjoitukset ensimmäiseltä ja toiselta vuosisadalta eivät vielä sisällä mainintaa siitä, että ketään olisi puhuteltu papiksi (hiereus), tai että ketään (presbyteereistä tai muista) olisi sellaiseksi tehty vihkimällä, eikä myöskään mitään mainintaa siitä, että seurakunnassa ylipäätään olisi mitään erillistä pappikastia ja ”pappisäätyä, kleerusta” (Apostoliset isät, STK, 1989).

Ensimmäinen kirjallinen maininta papillisen ordon käsitteestä (jäljempänä, s. 198), mikä vihkimysrituaalina viittaa kirkolliseen pappikastiin, esiintyy toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa kirkkoisä Tertullianuksella (160-225). Tertullianuksen mukaan papinvirkaan kuului myös valta, vaikka hän myöhemmin kielsikin apostolisen suksession olemassaolon (Rissanen, Kirkon herrat, s. 58). Kirkkoneuvos Rissanen toteaa myös, että jo ennen Cyprianuksen piispa aikaa (249-258) oli joitakin tehty papeiksi vihkimällä (emt., s. 101).

Eusebioksen Kirkkohistoriassa on neljänneltä vuosisadalta tekstejä, mitkä selvästikin puhuvat siitä, että näitä seurakunnan ”väärennettyjä vanhimpia” oli alettu erottamaan ”hengelliseksi säädyksi”, pappikastiksi. Keisari Konstantinus siellä kirjeessään piispa Aunulinukselle n. v. 313 puhuu ”kleerikoista”, että ne jotka ”yleisessä ekklesiassa (suomentaja: katolisessa kirkossa) omistavat palvelustaan tälle jumalalliselle uskonnolle”, tulisi vapauttaa valtion viroista (Eusebioksen Kirkkohistoria, s. 486).

Se, että Konstantinus näin kirjoitti, pitää väistämättä sisällään sen, että suuri osa seurakuntaa oli jo vakavasti turmeltunut enemmän tai vähemmän kirkoksi ja jaettu kirkollisesti ”pappeihin” ja ”maallikoihin”.

Nikean kirkolliskokouksen (325) säännöistä käy ilmi, että silloin oltiin sitten jo viimeistään aivan nykykirkon tilanteessa, mitä tulee ”pappikastin, hengellisen säädyn, olemassaoloon erotukseksi ”maallikoista”. Tekstissä erotetaan selkeästi piispat, papit ja diakonit papistoksi, mainitaan virat ja vihkimykset sekä puhutaan ”maallikkoluokasta”. Esiin tulee myös paavillisuuden ajatusta viittauksessa piispojen yläpuolella olevaan metropoliittaan, ylihiippakunnalliseen kirkolliseen päällikköön, sekä epäsuorasti pakanallinen ”pappien” naimattomuussääntökin:

”Suuri kokous ehdottomasti kieltää sekä piispaa että presbyteeriä, samoin kuin diakonia tai yleensä ketä hyvänsä papistosta pitämästä luonaan asumassa ketään muuta naista kuin ehkä äitiään tai sisartaan tai tätiään tai ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka ovat ulkopuolella kaikkea epäilystä..

Piispan virkaanasettaminen parhaiten sopii maakunnan kaikkien piispojen tehtäväksi. Mutta jos se.. käy vaikeaksi, niin kokoontukoon yhteen ainakin kolme piispaa toisten kirjallisesti ilmoittaessa yhtyvänsä päätökseen ja niin toimittakoot kättensä päälle panemisen kautta virkaan vihkimisen. Kaikkien näiden toimituksien vahvistaminen kuuluu joka maakunnassa sen metropoliitalle.

Niihin nähden, jotka kunkin maakunnan piispat ovat erottaneet kirkon yhteydestä, kuuluvatpa nämä papistoon tai maallikkoluokkaan, olkoon voimassa se säännön mukainen käsitys, joka… (Nikean ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen säännöt/www. orto­doksi.net).

Nykyajan tietosanakirjoistakin saattaa yllättävästi löytyä jopa aivan suoraan tämän presbyteros/pappi” yhteyden osoittavaa tekstiä. Nikean kirkolliskokouksesta kirjoitetaan mm. näin:

”Kirkolliskokoukseen osallistui 318 kirkkoisää.. Piispojen lisäksi.. osallistui myös presbyteroksia eli pappeja ja diakoneja” (Wikipedia/ Nikean ensimmäinen kirkolliskokous).

Suoraa kerrontaa papeiksi tekemisestä vihkimällä, kirjoitti Johannes Krysostomos (ennen vuotta 386 jKr). Tapahtuman ”hengellistä” luonnetta kuvaa hyvin kirjoittajan kertomus tapahtuneesta:

”Jonkin ajan kuluttua saapuikin se henkilö, joka aikoi vihkiä meidät. Silloin minä kätkeydyin, kun taas ystäväni, joka ei miehen aikeista tiennyt, vietiin jonkin tekosyyn varjolla ja vihittiin papiksi. Hän otti vastaan  pappeuden…” (Kuusi kirjaa pappeudesta, s. 12).

 

Kuinka kauas ja syvälle hengelliseen pimeyteen olikaan kirkollistamisessa jo n. kolmessasadassa vuodessa päästy siitä UL:n pappeudesta ja hengellisen palvelustehtävän todellisuudesta, minkä Jumala Jeshuassa oli synnyttänyt ja apostolisesti asettanut seurakuntaansa (Hb 7:12-17; 8:1,2; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6)! Raamatullinen usko ja järjestys olivat jo vaihtuneet syvästi pimeäksi taikauskon järjestelmäksi.

Ja vielä syvemmässä hengellisessä pimeydessä ollaan kirkkolaitoksessa tänä päivänä. Sen pappeus, virkaopit ja -hierarkiat, vihkimysrituaalit ja viranhoito kun alkavat olla oikeastaan kokonaisuudessaan Jumalan Sanasta irrotettua pakanuutta, pimeyttä ja taikauskoa; sen ainut ohjenuora ovat omat lihan sepitykset ja sen asemien vaaliminen tässä maailmassa.

 

Vihkiminen, ordinaatio

Vihkiminen, ordinaatio, on kirkollinen rituaali, jossa henkilö otetaan ”hengelliseen säätyyn”, ordoon. Ordinaation juuret ovat syvällä pakanuudessa, aivan samoin kuin ”sakramentin” ja ”kirkonkin”. Ja jälleen se tulee kristinuskontoon pakanallisesta Roomasta. Ordinaatio tulee latinan sanasta ordo, mikä tarkoittaa ”järjestystä, arvojärjestystä, arvoastetta, säätyä, luokkaa; vihkimystä”. Rooman valtakunnassa oli kansalaisilla erityisiä säätyjä, luokkia eli ordoja, näitä olivat esim. ordo senatorius (”senaattorien ordo”) ja ordo clericalis (”papillinen ordo, pappissääty”, mistä ”kleerus”). Näillä ”ordoilla” oli mm. suuremmat oikeudet kuin muilla kansalaisilla. Henkilö voitiin korottaa korkeampaan säätyyn antamalla hänelle ordo, sääty.

Alkuperäinen roomalainen ordoon korottaminen ei sisältänyt varsinaista vihkitoimitusta, vaan sen kirkkolaitos sepitti roomalaisen ordon pohjalta, rakennellen siitä erityisen vihkimyksen sakramentin, johon kirkko väärennöksinä sekoitti myös Jumalan asettaman Vanhan Liiton papillisen vihkimyksen  ulkonaisia piirteitä. Kirkollisessa vihkimyksessä henkilö otetaan ”hengelliseen säätyyn” (KKK 2500: 1536-1538, s. 392, 393; Rissanen: Kirkon Herrat, s. 59, 60). Vanhemmassa Katolisessa Katekismuksessa (KK 1953) määritellään tuota pappeutta ja virkaan tulemista todella ”vakuuttavasti”. Siinä asetetaan kysymyksiä ja annetaan vastauksia, mm. näin:

”Kuinka pappeus on apostolien ajoista asti jatkunut? Pappeus on jatkunut papiksi vihkimisen pyhän sakramentin kautta.. kukaan ei voi tulla papiksi muuten kuin papiksi vihkimisen kautta.

Kuka voi pätevästi toimittaa papiksi vihkimistä? Papiksi vihkimistä voivat pätevästi toimittaa ainoastaan piispat; sillä heille yksin on apostoleilta siirtynyt tämä valta. Piispaksi vihkimys on sakramentillinen vihkimys, jossa annetaan sekä ylim­mäis­papillinen valta ..että armo oikein hoitaa tätä virkaa. Piispaksi vihkimys antaa erityisesti vallan jakaa vahvistuksen ja papiksi vihkimisen pyhiä sakramentteja.

Ylimmäispapillisen virkavallan .. jatkuvuutta apostoleista asti.. katkeamattomassa sar­jassa.. laillisesti vihittyjä ja vihkiviä piispoja.. sanotaan ”apostoliseksi suksessioksi”.. perintöjärjestyksen välttämättömyydestä seuraa, että missä.. ei ole pätevästi vihittyjä piispoja, siellä ei myöskään enää ole pätevästi vihittyjä pappeja.. ei myöskään päteviä sak­ramentteja” (KK 1953, s. 152-154).

Avioliitto ja kaste on kuitenkin määritelty sellaisiksi sakramenteiksi, jotka vaikuttavat ja ovat voimassa, vaikka niitä suorittamassa ei olisikaan papiksi/piispaksi vihkimyksessä ”häviämättömän luonnon” ja kirkollisen viran/vallan saanut pappi/piispa”. Tähänkin on kuitenkin sisäänrakennettu kirkkoon, sen virkaoppiin ja taikauskoon  sitomisen oppi: edellytyksenä nimittäin sille, että sakramentti toimii ja vaikuttaa on, että ”sakramenttia toimittavalla tulee olla aikomus tehdä, mitä kirkko tekee” ja että sakramenttia toimittavan tulee itse olla kasteen sakramentin saanut kirkon jäsen.

Koska Raamatussa on selkeästi asetettu kaikkien uudestisyntyneiden yleinen pappeus (1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6), on kirkossa (mm. siksi) sepitetty oppi ”kasteen sakramentin” uudestisynnyttävästä voimasta ja näin varmistettu ja maksimoitu ”kirkollinen suvunjatkaminen kaikissa olosuhteissa, sekä yleisen pappeuden että viran suhteen.Vrt. luterilainen hätäkaste”, minkä myös voi samoilla edellytyksillä toimittaa kirkkoon kuuluva ”maallikko”, vaikka muuten onkin määritelty:

”Älköön kukaan seurakunnassa [ts. tässä: kirkossa] julkisesti opettako.. saarnatko tai sakramenttia jakako olematta säädetyllä tavalla kutsuttu” [so. papiksi vihitty ja kirkolliseen virkaan asetettu], (Augsburgin tunnustus, artikla XIV).

Katolinen Katekismus jatkaa vielä kysymällä:

Voivatko maallisetkin viranomaiset tai kristilliset seurakunnat jakaa hengellistä valtaa?”, ja vastaa: ”Kristus ei antanut hengellistä virantointa maalliselle vallalle, eikä kansalle [so. kirkkokansalle], vaan hän antoi kaiken hengellisen virkavallan yksinomaan apostoleille ja heidän persoonassaan näiden seuraajille [so. katolisille piispoille, jotka työskentelevät kuuliaisessa ja hierarkkisessa alistus-/ virkasuhteessa Rooman paaviin]. (KK 1953 s. 152-154).

Kirkollisen opin mukaan saavat pappi ja piispa vihkitoimituksessa, ordinaatiossa, toimituksen vaikutuksestahäviämättömän luonnon” (”character idelebilis”), ja piispa lisäksi ”apostolisen vallan ja apostolin viran”, piispa ”astuu apostoliseen suksessioon eli seuraantoon” (KKK 2500:1120, 1121, 1140, 1546, 1547; Rissanen: Kirkon herrat, s. 56,57).

Vatikaanin ns. toisen konsiilin v.1962-65 konstituutio ”Lumen gentium” (so. – irvokkaasti: ”Kansojen valkeus”) määrittelee pappeutta kirkkoneuvos Eetu Rissasen mukaan mm. näin:

”Kristus jatkaa oman papillisen tehtävänsä täyttämistä kahdessa eri muodossa: uskovien yhteisenä pappeutena, ja hierarkkisena eli ”palveluviran pappeutena.. mutta ”osallisuus Kristuksen virkaan on eri asteista: piispat ovat osallisia koko Kristuksen kolminaiseen (papilliseen, profeetalliseen ja kuninkaalliseen) virkaan, papit vain rajoitetusti. Maallikoilta puuttuu Kristuksen valta (potestas), joka piispoilla ja papeilla on” (Kirkon herrat, s. 62,63).

Tämän opin mukaan maallikon vihkimyksenä yhteiseen pappeuteen on ”kasteen sakramentti”. Ennen varsinaista ”papiksi vihkimisen sakramenttia” pappi on maallikko, ja ennen ”piispaksi vihkimisen sakramenttia” piispa on ”vain pappi” (Pihkala: Johdatus Dogmatiikkaan, s. 226; Rissanen: Kirkon Herrat, s. 62,63).

 

Martti Lutherilla oli ainakin jossakin vaiheessa osittain raamatullistakin ymmärrystä tästä ”hengelliseen säätyyn” ottamisesta – vaikka opillisesti allekirjoittikin kaikessa mm. Augsburgin tunnustuksen linjaukset. Hän kirjoitti ”Saksan kansan kristilliselle aatelille kristillisen säädyn parantamisesta” mm. näin:

”On, kekseliäästi kyllä, ruvettu kutsumaan paavia, piispoja, pappeja ja luostareiden jäseniä hengelliseksi säädyksi; ja ruhtinaita, herroja, käsityöläisiä ja maanviljelijöitä maalliseksi säädyksi. Se on todella oiva keksintö ja tosiasiain vääristely.. Se seikka, että paavi tai piispa voitelee, ottaa hengelliseen säätyyn asettaa virkaan, vihkii, pukee maallikoiden vaatetuksesta eroavaan pukuun, saattaa ehkä tehdä ulkokullatuksi ja aimo pölkkyjumalaksi, mutta ei koskaan kristityksi tai hengelliseksi ihmiseksi [eikä myöskään papiksi] .. Vihkiminen tekee papista nykyisin ei Kristuksen vaan paavin ikuisen orjan ja vangin” (Valitut Teokset II, s. 322, 478).

Lutherin sanat heijastavat hänen tietynlaista taisteluaan katolisen kirkon monia mädännäisyyksiä ja paaviutta vastaan, mutta ei oikeastaan sittenkään juuri mitään mikä kirkastaisi pelastuksen tietä ja raamatullista pappeutta kirkollisen sakramentalismin pimeydestä.

Varsinaisessa pappeuskysymyksen perusasiassa, eli että kuka ylipäätään on pappi ja millä perusteella, siinä Luther ei kuitenkaan ollut juuri katolisuutta kummempi. Hän nimittäin ensinnäkin määritteli ”yleisen pappeuden” perusteeksi täsmälleen saman Raamattua vääristelevän sakramenttiperustuksen valheen kuin paavikin:

”.. meidät kaikki vihitään kasteessa papeiksi, niin kuin pyhä Pietari sanoo 1Pt 2:9: ’Te olette kuninkaallinen papisto..” (emt. s. 322).

Kaikki Raamattua yhtään tuntevat tietävät, että Pietari ei kyllä em. raamatunkohdassa ”sano” mitään, enempää kasteesta kuin vihkimisestäkään, puhumattakaan mistään ”papiksi vihkimisestä”; hän vain puhuu niistä, jotka Jumala on Messiaan kuolleista nousemisen kautta uudestisyntymisessä (mitä todellakaan ei aikaansaada millään ”pyhän kasteen sakramentilla”) Sanallaan tehnyt ”kuninkaalliseksi papistoksi” (1Pt 1:1-3,22,23; Jk 1:18).

Itse kirkollisen pappeuden/viran piispallisesta perustuksesta, sen kuvitellusta hengellisestä vallasta ja olemisesta apostolien sijassa, jo muuttamaton luterilaisten päätunnustus ja nykyluterilaiset puhuvat aivan samoin kuin paavillisetkin:

Avainten valta eli piispojen valta merkitsee.. valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: ’Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät…

Tätä valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja.. siinä ei lahjoiteta aineellisia, vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä” (Augsburgin tunnustus XXVIII:5-10, s. 74).

Luther myös julkaisi v. 1529 avioliittoon vihkimisen oppaan papeille. Ja oppaan kohteeksi ei taatusti ollut tarkoitettu kaikki uskovat, Raamatun ”kuninkaallinen papisto” – ainut ”hengellinen sääty” tässä maailmassa – vaan juuri tuo hänen edellä jyvittämänsä paavillinen, vihkimällä ”papeiksi” tehty ”hengellinen sääty”.

 

Kaikkiaan sakramentti, kirkko, pappi, virka ja vanhurskaus ovat kirkkolaitoksen opeissa kaikki sidotut toisiinsa. Samalla, kun niitä määritellään erikseen, määritellään ne myös toistensa edellytyksiksi. Augsburgin tunnustuksen määrittelystä muistuttaen piispa Kalevi Toiviainen esittelee Teologisen Aikakauskirjan sivuilla kirkollista synkeyttä kenties pimeimmillään. Lutherin (ja paavin) tavalla siinä pannaan kirkollinen pappi/virka Jeshuan paikalle, Jumalan ja ihmisten välimieheksi:

”Opettaahan se, että virka on olemassa jumalallisen oikeuden pohjalla. Se myös sitoo viran ja vanhurskauttamisen yhteen toteamalla, että virka on olemassa vanhurskauttamisen saamiseksi” [ts. selkeästi pakanallisen paavillisen välimiesopin korottamista ja masinointia], (TA 2/2004, s. 119).

Toinen luterilais-katolilainen ekumeenikko ja yksi katolistamisen ajajistamme, teol.tri Risto Cantell, kirjoittaa kirkosta, virasta ja sakramentista:

Virkaan kytkeytyy erottamattomasti myös kysymys alttarin sakramentista ja ehtoollisyhteydestä. Ilman keskinäisesti tunnustettua virkaa kirkot eivät voi viettää yhteistä ehtoollista.. Kirkkoa ei ole olemassa ilman virkaa, eikä virkaa ilman kirkkoa.” (TA 3/-94, s. 221,222; vrt. myös KK  1953, s. 152-154, ja tässä kirjassa s. 173, xxx).

Eli käytännössä ei mitään Raamatun pappeutta Lutherillakaan, joka siis kaikessa täydellisesti allekirjoitti Augsburgin tunnustuksen, puhumattakaan seuraajistaan. Eikä se asiaa miksikään muuta – päinvastoin – että koetetaan ”luterilaisittain” sanoa: ”virkapappeus on ’järjestysasia’ ”. Ja niinhän se onkin, mutta kun pappeuden ylipäätään pitäisi olla ”Melkisedekin järjestyksen”, eikä lihan ja veren järjestyksen asia! Luterilaisuus on itse asiassa aina ollut vain yksi roomalaiskatolisen piispallisuuden ja pappikastien vihkimysten sakramentillinen variantti, vaikka sakramenttipapin piispanvirkaan asettaminen vaihtuikin Suomen luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjassa (katoliseen tapaan) virkaan vihkimykseksi vasta 1900-luvun puolivälissä.

Raamattujemme suomenkielisiin laitoksiin tungettuna tämä katolilais-luterilainen vihkimysoppi löytyy pisimmälle vietynä vanhan Biblian sivuilta. Biblian Rekisterissä, otsikkokohdassa ”saarnavirka” (s. 88) esitellään tätä kirkollista oppia mm. seuraavin sanoin ja sanankohta-”perusteluin”:

Pappein vihkimys tulee ainoastaan saarnaviralle, 1Tim 4:14. 2Tim 1:6. Tit 1:5. 2Tim 2:2”.

Biblian edellä viittaamista sanankohdista yhdessäkään ei puhuta sanaakaan papeista eikä vihkimisestä (vrt. edellä, Biblian esipuheista ja käännöksistä ”pastoraalikirjeissä”, sekä Timoteuksen ja Tiituksen ”piispuudesta”, s. 183).

Tämä on sekä historiallinen, että tämän päivän tosiasia – lisättynä tosin nykyajan pyrkimyksillä täyteen paavillisuuteen ja Rooman yhteyteen, mikä on jo kauan ollut luterilaisessa kirkossa läpinäkyvää ja määräävää lähes kaikessa.

 

Tämä ”paavi-/ piispahenki” ei myöskään suinkaan rajoittunut suuriin valtiokirkkoihin, vaan täsmälleen sama henki on kautta aikain vallinnut myös äitiporton muita tyttäriä, viimeisintäkin ”hieman vapaammin sidottua suuntaa”, helluntailaisuutta, myöten. Lihan riehuessa ja liikkeen lähtiessä kirkollistumaan on tämä tullut selväksi, vaikka niissä usein näennäisen raamatullisesti esim. vanhimmat ja heidän asemansa lähinnä jonkinlaisina ”johtokuntina”, onkin jonkin verran toinen kuin valtiokirkoissa.

Asiasta antaa hyvin sattuvan ja vääjäämättömän kuvauksen, eräs aiheen klassinen, historiallinen dokumentti 1960-luvulta. Siinä kaksi Suomen helluntailiikkeen ”patriarkkaa” Eino I. Manninen ja Ensio Mustonen antavat asiasta todistuksen Helsingin Hovioikeudelle. Todistuksensa he ilmoittavat kirjeessään olevansa valmiit valan velvoituksin vahvistamaan.

Metsänhoitaja Eino I. Manninen (rauha hänenkin muistolleen) on kiistatta Suomen Helluntailiikkeen historiassa sen alkuvuosikymmenten keskeisin hahmo ja vaikuttaja. Näin veljet mm. kirjoittivat:

”Seurakuntaa johtaa saarnaaja, joka on samalla ainoa auktoriteetti opetustoimessa ja sanan tulkinnassa, ja hänen apunaan on vanhimmisto, joka tavallisesti valitaan saarnaajan esittelyn perusteella.. monesti ensimmäisiä opetuksia on seurakunnan sananpalvelijaan kohdistuvan auktoriteettiaseman korostaminen.. Saarnaaja sitoo kuulijansa Jumalan sanalla sekä itseensä että seurakuntaan.. Edellä esitellyn saarnaaja-johtaja-opettaja aseman omaavalla henkilöllä on huomattava auktoriteettiasema seurakuntalaisiin nähden” (Eino I. Manninen & Ensio Mustonen: Todistus Helsingin Hovioikeudelle 01.12.1961).

Edellä olevasta on totuuden nimessä todettava myös se, että todistus on mitä ilmeisimmin muotoiltu tarkoitushakuisesti, ”raskauttavien asianhaarojen” kasaamiseksi saarnaajaveljeä vastaan, käytäessä häpeällistä oikeudenkäyntiä maallisessa tuomioistuimessa. Tosiasiassa helluntailiikkeen oppi ja käytäntö lienee ollut vielä noihin aikoihin edes vähän raamatullisempi. Mutta juuri siksi yllä oleva sitaatti vielä voimakkaammin todistaakin siitä ”paavi-/piispahengestä”, mikä on valmis lähes mihin tahansa, kun kysymys on vallasta ja lihan kuninkuudesta. Samoin se on todistus siitä, että tuolla paavi-/piispahengellä oli vankka asuinsija myöskin helluntailiikkeessä jo tuolloin

Nykyajassa on mm. liikkeen lehtien palstoilla jo vuosikymmenet puhuttu, esim. ns. ”itätyön” yhteydessä sen ja sen, milloin minkin,  alueen helluntaipiispasta”. Suomen Helluntaikirkon kesäkonferenssin 2010 juhlapuhujana esiintyi Rooman ja nykyisen paavin kanssa ahkerasti veljeilevä ”helluntaipiispaksi” tituleerattu James D. Leggett Oklahomasta. Legget on ”Kansainvälisen Helluntailaisen Pyhyyskirkon”, IPCH:n (International Pentecostal Holiness Church) ”johtava piispa”. Hän on myös useimpien sellaisten ekumeenisten, kirkkokuntien välisten yhteistyöelinten puheenjohtaja, joissa helluntailiike on mukana ja jotka tekevät tiivistä yhteistyötä Rooman kanssa. Leggett on myös Helluntailaisen Maailmanyhteisön (Pentecostal World Fellowship) puheenjohtajana, joka on helluntailaisten kirkkojen maailmanlaajuinen yhteistyöelin ja johtaa Helluntailaista Maailmankonferenssia 2010. Mies on kuin ilmetty ”herra Helluntain, helluntaipaavin”, David du Plessisin, jatke.

Mitä todennäköisintä on, että on vain ajan kysymys, kun ”piispoja” ja ”pappeja” ruvetaan oikein virallisesti tekemään roomalaisittain ”vihkimällä”; asiallisestihan ”virka” on käytännössä ollut jo kauan ja sen olemassaolo vahvistettu mm. helluntailaisten ja luterilaisten oppikeskustelujen päätösasiakirjassa (kts. s. 371-372).

 

Piispuuden vaiheita viime vuosikymmenten Suomessa

Nykyistä ylenpalttista paavillista/piispallista hiippojen, sauvojen, piispanristien ja toinen toistaan hassumpien erilaisten kauhtanoiden ja kulkueiden symboliikkaa ja rituaalisten vihkiseremonioiden moninaisuutta ei Suomen luterilais-katolisessa käytännössä vielä nykymitoissaan ollut 1800-luvullakaan. Ne tulivat vasta seuraavan vuosisadan puoliväliin mennessä, kun käytäntöjä ryhdyttiin lopullisesti katolistamaan ja vaivihkaa etsimään lähes kaikessa paluuta Roomaan.

Paavillista juurta oleva apostolisen suksession esiinmarssi Suomessa alkoi viimeistään, kun arkkipiispana 1850-1884 toimineen Edvard Bergenheimin jälkeen asetettiin Torsten Renvallia arkkipiispaksi (1884-1898), eikä ollut elossa piispaa, joka olisi virkaan asettamisen toimittanut. Toimituksen suoritti tilanteessa hallituksen määräyksestä emeritus prof. A.F. Granfeldt, ja tapaus selitettiin sittemmin apostolisen suksession katkeamiseksi. Asiassa ei kuitenkaan voitu toimia välittömästi, koska silloisen kirkkolain mukaan virkaan asettamisen voi suorittaa muukin kuin piispa.

Mutta pian kirkon ”apostolisuutta” lähdettiin korjaamaan englannin anglikaanisen kirkon avulla. Vuonna 1933 aloitettiin tunnustelut ja 1934 voitiin todeta, että kirkkojen arkkipiispat voivat osallistua toistensa virkaan asettamisiin ja vihkimyksiin vastavuoroisesti. Käytännöksi päätettiin, että he voivat lähettää sijaansa virallisen edustajansa.

Kun sitten 1945 tapahtuneessa Aleksi Lehtosen virkaan asettamisessa tätä toteutettiin ja avustajaksi oli kutsuttu Ruotsin arkkipiispa, voitiin katsoa apostolinen suksessio 50 vuoden ”katkoksen” jälkeen palautetuksi Suomen kirkkoon (Rissanen: Kirkon herrat, 79-85). Voi epäpyhä yksinkertaisuus, millaista pimeyden synkeyttä!

Yleisesti saimme Suomessa seurata tätä vihkimissakramentti näytelmää mm., kun 12.09.2004 televisioitiin Lapuan hiippakunnan piispan, ekumeenikko Simo Peuran virkaan vihkiminen. Itse seremonia alkoi nelivaiheisella kysymyksin ja vastauksin tapahtuneella kirkon oppeihin sitouttamisen todistuksella, lähtökohtana katolinen Nikealais-Konstantinopolilainen tunnustus. Kun kaikkiin kysymyksiin oli näin 4 kertaa saatu vastaus ”tahdon”, ilmoitti arkkipiispa Paarma mahtipontisesti:

”Sillä valtuutuksella, jonka Kristuksen kirkko on Jumalan tahdon mukaisesti minulle antanut, vihin sinut piispan virkaan Lapuan hiippakunnassa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen [samalla kuin taikoja tehden, Semiramiksen ristin­merkkejä ilmaan viuhtoen, vrt. Hes. 21:21] nimeen”.

Kun sitten seuraavaksi arkkipiispa ja kymmenen muuta piispaa, Suomesta, pohjoismaista, Virosta ja Jordaniasta, alkoivat siirtyä kätten päällepanoseremoniaan, kertoi TV-selostajana toiminut Kirkon Tiedotuskeskuksen AV-toimituspäällikkö, TM Juha Rajamäki, aivan äänensäkin madaltaen, ”nyt seuraa huippuhetki..” selvitys jatkui seremonian tapahduttua:

Piispojen on katsottu olevan apostolien seuraajia; kirkon opetuksen mukaan yhteenkuuluvuus katkeamattomaan apostoliseen perinteeseen ja apostoliseen virkaan välittyy juuri kätten päälle panemisessa..” (TV 2).

Jo kauanhan on myös ollut käytäntönä, että aina kun uusi luterilainen piispa tulee vihityksi, hän ensitilassa käy Vatikaanissa ilmaisemassa alamaisuuttaan paaville, kumartumalla hänen eteensä ”varpaita nuollen” kuin palveluskoira isäntänsä edessä. Tavaksi on myös tullut, että paavi tämän seurauksena antaa asianomaiselle katolisen piispanristin, vaikka ei täysin tunnustakaan ”erillään olevien veljien” piispuutta. Ja tämä tuntuu olevan nykyluterilaisten piispojen todellinen ”huippuhetki”, koska sinne aina heti juostaan ja siitä hurmaantuneena kerrotaan.

Piispa Voitto Huotari kirjoittaa tästä paavin luona käynnistään, kaiketi ”valtavaksi” kokemastaan tapahtumasta omalla kohdallaan. Asia on kerrottu kappaleessa, jonka otsikkona on ”Mitä luterilaisuudessa haluan korostaa”?

”Huomattavana ekumeenisena eleenä kirkkomme suuntaan, on pidettävä sitä, että viime aikoina siellä vierailleiden kirkkomme piispojen tavoin sain häneltä [paavilta] katolisen piispan ristin..” (Voitto Huotari: Yhteyden aika, s. 175).

Niinpä niin. Ja se, mitä luterilaisuuden nykypiispat yhtenä asiana ”haluavat luterilaisuudessa korostaa”, onkin mm. virkajärjestyksen saattamista vastaamaan entistä täydellisemmin Rooman määrittelemää järjestystä. Piispa Huotari kirjoittaa:

”Vanhakirkollinen [lue: katolinen] kolmisäikeinen virkakäsitys on vallalla niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa.. virka jakaantuu piispuuteen, pappeuteen ja diakonaattiin. Kirkossamme kysytään nyt vakavasti olisiko meidänkin .. omaksuttava kolmisäikeinen virkakäsitys. Sen omaksuminen avaisi meille olennaisia mahdollisuuksia ekumeeniseen lähentymiseen erityisesti suurten kirkkokuntien kanssa” [lue: päästä virallisesti ja täydellisesti takaisin katolisen kirkon koko pimeyteen, paavin alaisuuteen ja itse lihan mukaan korkeammalle”, kuvittelemaan, että nyt tässä varmasti ollaan apostolien seuraajia, kun itse ”Pietarin sijainen” on asian sinettinä],  (Yhteyden aika, s. 180).

 

Nykyistä keskustelua virasta ja virkarakenteen uudistamisesta on käyty Suomen luterilai­sessa kirkossa jo 1970-luvulta saakka. Ensimmäinen mietintö annettiin kirkolliskokoukselle vuonna 1975 (Piispainkokouksen lausunto, §6/09.09.2008). Huotari julkaisi em. kirjansa v.1995, ja 2003 uutisoivat päivälehdet 4/2003 piispainkokouksen päätöksestä ja ehdotuksesta kirkolliskokoukselle:

”Piispainkokous: Piispalle, papille ja diakonille kullekin oma vihkimys.” (Ilkka-lehti, 01.04.2003, s. 3).

 Prosessi jatkuu edelleen siten, että jos se etenee lyhintä tietä, voi tämä katolistettu ”diakonaatti-uudistus” tulla voimaan aikaisintaan n. 2012/-13. Lukemattomat työryhmät ja kokoukset ovat takana ja edessä.

Myös koordinointia Rooman kanssa on jatkuvasti suoritettava ja pidettävä ”tärkeissä asioissa” eteneminen tarkasti ekumeenisen maailmankirkkohengen ja Vatikaanin tahdon mukaisesti päivitettynä, kun halutaan hyödyntää Huotarin (edellä) mainitsemia ”ekumeenisen lähentymisen mahdollisuuksia suurten kirkkokuntien kanssa”. Lehdistö uutisoi aiheessa edistymisestä mm. kertoessaan 2007 kuinka Lapuan piispa Simo Peura oli tavannut uuden paavin, Benediktus XVI:sta:

”Ennen paavin tapaamista suomalaisilla oli neuvottelu katolisen kirkon kristittyjen ykseyden neuvostossa.. Peuran mukaan katolisen kirkon ja luterilaisen kirkon näkemykset ekumeenisesta tilanteesta ovat samansuuntaiset.. osapuolten mukaan.. ydinsisällöstä ja opista tulee vallita yhteinen näkemys.. Peuran mielestä luterilais-katolisen ekumenian perusta on luja. Sitä voidaan laajentaa juuri paavin esiintuomien korostusten avulla. Parhaillaan Suomen ja Ruotsin luterilaiset kirkot käyvät keskustelua maittensa katolisten hiippakuntien kanssa” (Rooma. Ilkka-lehti 22.01.2007).

Kirkkoneuvos Eetu Rissanen kirjoitti aiheesta jotakin hyvin olennaista, kun hän kirjassaan v. 1984 toteaa:

”Edellä on osoitettu, että virka on vahvasti ihmiskeksintöä. Voidaan sanoa, että yleensä sen tutkimiseen ja sitä käsitteleviin kokouksiin tuhlataan vuosien mittaan turhaan kirkkojen vaivaa, aikaa ja rahaa” (Kirkon herrat, s. 104).

 

Uusinta näytelmää tässä pappeus-/piispuus aiheessa edustavat viime aikojen kaksi toisilleen tietyiltä osin vastakkaista luterilais-katolista näytelmää: uuden arkkipiispan vaalissa ratkaisevaan vaa´ankielen asemaan nousi valittavalta edellytetty myönteinen kanta homojen/lesbojen oikeuteen kirkollisiin toimituksiin; toisaalta, mm. edellistä vastustava, luterilais-katolista uususkonpuhdistusta (mistä kaikesta, ei ole vielä tämän kirjoittajalle selvinnyt) toimittava Luther-säätiö on  vihkimyksessä jälleen Ruotsista apua hakien – järjestänyt Matti Väisäsestä itselleen piispan. Vihkimys siksi, että säätiöllä olisi piispallinenapostolinen suksessio” ja siten sen ”pappisvihkimyksillä” ja sakramenttien toimittamisella ”apostolinen pätevyys”. Matti Väisänen vihittiin Lähetysprovinssin piispaksi Helsingissä 20.3.2010  klo 11. Piispanvihkimyksen toimitti Ruotsin Lähetysprovinssin lähetyspiispa Arne Olsson.

–Voi epäpyhä yksinkertaisuus, on vieläkin sanottava! Kun pimeydellä koetetaan puolustaa kuviteltua valkeutta, ei tuloksena suinkaan hengellinen valo lisäänny. Hyvä asia tietysti on, että Luther-säätiössä toimitaan joidenkin kirkollisten törkeyksien (esim. homo- & lesboliittojen rekisteröimiset, siunaamiset ja vihkimiset adoptio oikeuksineen, jne.) leviämistä vastaan, mutta mitä se paljoakaan hyödyttää sen rinnalla, että itse pääasiassa, pelastuksen tien kysymyksessä, pappeuksineen – olkoon sitten ”mies- tai nais-sellainen – ja piispuuksineen, sakramentteineen ja kirkkoineen pimennetään pelastuksen tietä ja taivaan porttia yhtälailla kuin koko kirkkolaitosinstituutiossa muuallakin!  Seurakuntaa on kehoitettu ”taistelemaan sen uskon puolesta, joka kertakaikkiaan on pyhille annettu” (Jd j. 3), ja kirkon piispa-, pappi- ja sakramenttiuskoa ei  seurakunnalle  ole koskaan annettu.

Hengellisen todellisuuden karmeuden tajuamiseksi on tarpeen ymmärtää, ettei kirkkolaitoksen piispa-, pappi-, vihkimys- ja virkaopeista ja määrittelyistä oikeastaan mitään pidä sekoittaa Jumalan seurakunnan, kuninkaallisen papiston, ja sen palvelustehtävien kanssa (1Pt 1:1-3; 2:9,10; Ilm 1:4-6; Rm 12:1-21; 1Kr 12:1-31; Ef 4:11-16). Raamatulle vieraasta sakramentalismista sekä pelastuksen että pappeuden ja viran perustana seuraa, että sillä perusteella ei ole ainuttakaan Sanalla Hengestä uudestisyntynyttä, todellisesti kuninkaalliseen papistoon kuuluvaa ihmistä (Jh 3:1-10; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Jk 1:18). Ja jos heitä kirkossa ylipäätään on, ei voi välttyä kysymykseltä, miten Hengen valo Hengestä syntyneessä voi olla muistuttamatta Jeshuan opetuksista, johdattamatta totuuteen ja osoittamatta kirkon ja viran valhetta (Jh 14:26; 16:7-15)?

 

Opin puhtauden valvonta ja papillisten tekojen hedelmät

Tämä Kainista, VL:n langenneista ylipapeista, papeista ja kirjanoppineista, kansan vanhimmista alkanut ja UL:ssa Nikolaiitoissa ja kirkkoisissä jatkunut piispallinen/ paavillinen pappeus- ja  virkaoppi täyttyi viimeistään 1100-luvulla jKr. suoranaisesti saatanallisella murhanhengellä, kun se ”jalosti” Ignatioksen esittelemän ”opin puhtauden piispallisen valvonnan järjestelmäninkvisitiona (lat. inquisitio, ”tutkiminen”) tunnetuksi kirkon kidutus- ja murhajärjestelmäksi. Tällöin piti viimeistään tulla jokaiselle lopullisesti selväksi, mistä hengestä tuo ”julmien susien kaitsijuus” oli kotoisin. Tietosanakirjan sivuilla ko. kaitsijajärjestelmää kuvataan mm. näin:

Kat. kirkon tuomioistuin, jonka tehtävänä oli harhaoppisten [so. erityisesti elävien uskovien] etsiminen, tutkiminen ja rankaiseminen. I. sai alkunsa varsinaisesti 1100-luvulla, taistelussa kirkolle vaarallisia harhaoppeja vastaan.

Aluksi piispojen johtamat tuomioistuimet jättivät tuomiot [muiden] maallisten tuomioistuinten toimeenpantaviksi, mutta albigenssisotien [v. 1209-29] jälkeen suhtautumistapa muuttui. [Paavi] Gregorius IX loi v. 1232 paavillisen inkvisitiolaitoksen, jonka tuomioistuimia hoitivat pääasiassa dominikaanit; hän hyväksyi rangaistukseksi roviolla polttamisen, ja [paavi] Innocentius IV 1252 myös kidutuksen käyttämisen kuulusteluissa. Oikeudenkäynti oli salainen.. 1400-luvulla Espanjassa.. siitä kehittyi valtion laitos.

Vastauskonpuhdistus elvytti 1500-luvulla i:n kaikkialla kat. kirkossa, ja Paulus III asetti sen johtoon 1542 Sanctum Officium- kardinaalikongregaation. Vain Pohjoismaat säilyivät inkvisitiolaitokselta. Valistusaikana i:n voima heikkeni, ja 1700-1800 -luvun vaihteessa se [virallisella tasolla] lakkautettiin useimmissa maissa. Paavinistuimen yhteydessä toimii edelleen v. 1908 uudelleen järjestetty inkvisitiokongregaatio Sanctum Officium, joka valvoo opin puhtautta” (Facta, osa 3, p. 961,962).

Pohjoismaiden säästyminen tältä ’opin puhtauden’ inkvisitio valvontajärjestelmältä oli toisaalta vain muodollista ja näennäistä. Kirkon ja valtion yhteistoimin täälläkin ylläpitämä elävän kristillisyyden vaino ja terrori olivat varsin kokonaisvaltaista ja tuolla samalla murhanhengellä täytettyä – siitä on kyllä historiassa aivan riittävästi näyttöjä. Yksi esimerkki tästä oli säädetty Konventikkeliplakaatti, laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla:

”Tämä oli kirkon pappien yritys estää kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden leviäminen. Sen sääti Ruotsin kuningas vuonna 1726, jolloin se astui voimaan myös Suomessa. Voimassa se oli Ruotsissa vuoteen 1858, Suomessa 1869 ja Norjassa 1842. Konventikkeliplakaatin taustana oli 1600-luvulla valtaan päässyt luterilainen puhdasoppisuus, jonka aikana maallinen valta ja kirkko yhdessä pyrkivät tukahduttamaan kaikki poikkeamat Upsalan kokouksessa 1593 hyväksytystä ja lukkoon lyödystä luterilaisesta opista. Vuoden 1686 kirkkolaissa uhattiin harhaoppisia jopa maastakarkotuksella. Vuoden 1734 lakiin otettiin samansisältöinen määräys” (Wikipedia: Konventikkeliplakaatti).    

Euroopassa vaikuttaneita hengellisesti eläviä (kirjankin) oppineita teologeja ja julistajia, jotka taistelivat Raamatun arvovallan puolesta, olivat mm. Oxfordin yliopiston prof. John Wycliff (1320-1384), Prahan yliopiston prof. Jan Hus (1369-1415) ja englantilainen teologi William Tyndale (1494-1536). Wycliffille olivat muodostuneet läheiset suhteet Englannin hoviin, minkä turvin hän vältti polttorovion, mutta Husin ja Tyndalen osaksi se tuli. Saarnatoiminnan lisäksi he julkaisivat myös kirjallisuutta, jossa mm. asettuivat puolustamaan raamatullista uskovien pappeutta, kirkon paaviutta ja papillista hierarkkista virkajärjestelmää samoin kuin kirkon sakramenttioppejakin vastaan (Westin: Vapaan kristillisyyden historia, s. 47-57).

Wycliff ja Tyndale olivat myös Raamatun kääntäjiä. Tyndale puhui sujuvasti kahdeksaa kieltä, mm. hepreaa, kreikkaa ja latinaa. Hän uskoi, että suora käännös kreikasta ja hepreasta englannin kielelle olisi tarkempi ja ymmärrettävämpi kuin Wycliffin käännös latinan kielestä. Tyndalella oli palava halu saada Jumalan Sana ihmisille. Hän käänsi Uuden testamentin ja osan Vanhasta testamentista. Hänen ystävänsä varoittivat häntä, että hänet tapettaisiin tekonsa tähden, mutta hän ei lannistunut.

Väitellessään kerran erään oppineen miehen kanssa hän sanoi: ”Jos Jumala säästää henkeni, niin ennen kuin kuluu montakaan vuotta, saatan aurankurjessa kulkevan pojan tuntemaan Pyhät Kirjoitukset paremmin kuin te”. Lopulta Tyndale kuristettiin ja poltettiin kirkon ja valtion toimesta roviolla Brysselin lähellä.

Tämä Jumalaa, Raamatun ilmoitusta ja uskovia vihaava henki ei rajoittunut vain Rooman kirkkoon, vaan luontonsa mukaisesti se on aina esiintynyt koko kirkkolaitoksessa. Erityisen raivon kohteena on aina ollut paavillis-piispallisen pappeuden väärennöksen ja sen valhepelastuksen välineiden, sakramentalismin ja kirkkolaitoksen tosiolemuksen paljastaminen. Prof. Westin kirjoittaa ns. ”uskonpuhdistuksen” ajan tapahtumista katolisuuden anglikaanisen version piirissä:

”Kysymys järjestysmuodoista kävi ajankohtaiseksi 1570-luvun alusta lähtien, samalla kun liturgiset yksityiskohdat astuivat taka-alalle.. Muuan puritaani oli alkanut tutkistella Apostolien tekojen seurakuntajärjestystä. Hän oli Cambridgen teologian professori Thomas Carthwright, joka Apostolien teoista luennoidessaan selvitteli kysymyksiä seurakunnan vanhimmista. Tämän mukaisesti hän vaati kaikkien pappien tasa-arvoisuutta. Uudessa Testamentissa ei ollut hierarkista arvojärjestystä. Edelleen vanhimpien ja pastorien [po. paimenten, jotka ovat yhtä kuin vanhimmat] tuli johtaa seurakuntaa. Itse episkopaalinen [piispallinen] järjestys oli uhattuna.. Cartwrightin osoittautuessa innokkaaksi uudessa katsomuksessaan, syntyi avoin ristiriita. Hänet erotettiin professorin virasta ja karkotettiin yliopistosta” (Vapaan Kristillisyyden Historia, s. 185).

 

Meidän saksalaisessa uskosta puhdistamisen perinteeseen nojaavassa kouluopetuksessamme nämä murhateot on perinteisesti laitettu pelkästään roomalaiskatolisen kirkon tiliin. Mutta ei yksin ”maan porttojen ja kauhistuksien Äiti” tehnyt näitä tekoja, vaan myös ”porton tyttäret”, koko kirkkolaitosinstituutio, on toiminut – ja edelleen toimii – samassa hengessä. 500 vuotta ns. ”protestanttisessa” kirkossa kiellettiin ja salattiin vaikenemalla se historiallinen tosiasia, että myös kaikki keskeiset ns. ”uskonpuhdistuksen” isät toimivat samaa murhan henkeä täynnä kuin katolisetkin.

Vasta 2010, kun maailmankirkko-ekumeniasta on tullut kirkkolaitoksessa kaiken edellä käyvä ”evankeliumi”, on tuo ”valkeuden enkeliksi” naamioitunut peto vaihtanut strategiaa. Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa 7/2010  luterilaiset esittivät ”anteeksipyynnön” Mennoniitoille, ”anababtisteiksi” (”uudestikastajiksi”) pilkkaamiensa uskovien 1500-luvulla alkaneiden vainojen ja teloittamisten johdosta.

Ekumenian perkeleen tarkoitusta ilmentää tapahtuneen lehtiuutisointi:

Luterilainen maailmanliitto ja Mennoniittojen maailmankonferenssi kumpikin hyväksyivät yhteisen sovinnoneleen oppikeskustelujen päätteeksi” (Ilkka-lehti 26.07.2010).   

Uutisoinnin mukaan kaksi vuosisataa jatkuneissa vainoissa menehtyi n. 2500 ihmistä. Todellinen luku lienee huomattavasti suurempi, puhumattakaan vainottujen moninkertaisista määristä, eikä vaino tosiasiassa vieläkään ole loppunut.

Ns. ”uskonpuhdistuksen (oik. uskosta puhdistamisen) isistä” mm. Luther, Melancthon, Zwingli ja Calvin antoivat äänensä raamatullisen uskovien kasteen ottaneiden ja sitä opettavien tappamisen puolesta. Ja niin totisesti tehtiin – Jumalan kunniaksi! Teloitustapoina yleisimmin polttorovio, miekka ja hukuttaminen (Westin: Vapaan kristillisyyden historia, suom. 1975, mm. s. 62, 85, 109, 110, 121, 161).

Uskosta puhdistamisen ajan katolishenkisessä Euroopassa vainottiin kirkkolaitos­instituution peruspylväistä irtisanoutujia myös lukemattomilla muilla tavoin, kuin fyysisellä murhaamisella. Heille määrättiin ankaria sakkoja, heidän ei kirkolliset avioliittonsa mitätöitiin ja lapset julistettiin perinnöttömiksi, omaisuus taloja myöten takavarikoitiin ja ihmiset ajettiin maanpakoon. Kun kuolemanrangaistukseen tuomitseminen kävi eräässä vaiheessa vähäisemmäksi, otettiin vastaavasti käyttöön tapa tuomita uskovat kaleeriorjiksi. Pitkiin vankilatuomioihin tuomitseminen oli eräässä vaiheessa niin yleistä, että rikollisia täytyi laskea vapaalle jalalle, kun uskovia ei muuten saatu mahtumaan vankiloihin.

Kirkossa käynti ja sakramentteihin osallistuminen säädettiin pakolliseksi (myös Ruotsi-Suomessa). Erityiset ”kastajien metsästäjiksi” asetetut jatkoivat ahkerasti työtään (Westin: Em. teos, mm. s. 207-214). Kaikkineen tämän ”opillisen puhtauden piispallisen valvonnan järjestelmän” hedelmänä oli, 19:sta vuosisadan puoliväliin mennessä n. 70 miljoonaa tuhottua Jeshuan seuraajaa (Alberto, osa 12, s. 16).

Lukija muistanee tässä pitää mielessään, että tämä kaikki oli ja on – kirkon oppimäärittelyjen mukaan – Jeshuan ja apostolien asettamuksiin perustunutta ”Jumalan Pojan sijaisuudessa, katkeamattomassa apostolisen suksession ja seuraannon ketjussa, paavillisessa/piispallisessa erehtymättömyydessä” tapahtunutta papillista toimintaa. Ja tähän ketjuun jokainen itsensä piispaksi vihityttävä ja tuohon seuraantoon itsensä liittävä myöskin liittyy!

Tällä tavalla nämä ”papiksi” ja kirkon virkaan tulleet ja vihkimyksessä itseensä kuvitellun ”häviämättömän luonnon” ja ”papillisen vallan” saaneet, alkavat sitten tekemään noita määrittelemiään, ylen ihmeellisiä ”papillisia tekoja”, joita Jumalan pappi ei (Jumalan kiitos!) kyllä taidakaan tehdä. Apul.prof. Heikki Kirjavainen kirjoittaa Teologisen Aikakauskirjan sivuilla noista papillisista teoista otsikolla ”Papillisen teon merkitysrakenne”:

Aito papillinen teko on sellainen, että sitä kuvaavalla ilmaisulla on ontologis-metafyysisiä implikaatioita, jotka eivät näy papillisia tekoja konstituoivien perustekojen kuvauksista. Jos tämä silta – siirtyminen perusteosta papilliseen tekoon – ymmärretään semanttiseksi siirtymäksi, niin papillisen teon semantiikka implikoi toisenlaisen ontologian kuin mitä tekoa konstituoivan teon semantiikka implikoi..” (TA 3/94, s. 260).

Voi vain kuvitella millaisessa suossa tuo pimeydessä oleva teologijoukko rämpii uskotellessaan viisastelullaan kuvaavavansa hengellistä todellisuutta. Kuinka monien ”miljoonien kilometrien” matka tuosta ”pappeudesta”, viran maailmasta ja siellä tehtävistä teoista onkaan Jeshuan synnyttämään ja asettamaan raamatulliseen pappeuteen, palvelustehtävään ja Hengen maailmaan!

 

 

 Pappeus Uuden Liiton seurakunnassa

 

”Hän [Jeshua] on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi ja papeiksi Jumalalleen ja Isälleen..” (Ilm 1:5,6);

”Pietari, Jeshuan Messiaan apostoli, valituille muukalaisille.., jotka olette uudestisyntyneet katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän Sanan kautta.. te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne Hänen jaloja tekojaan, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeu­teensa; te, jotka ennen ’ette olleet kansa’, mutta nyt olette ’Jumalan kansa’ ” [1Pt 1:1-3, 22,23; 2:9,10].

 

Vanhan Liiton esikuvalliset pappeus, kuninkuus ja palvelustehtävä saavat suuremman täyttymyksensä Uuden Liiton pappeudessa, Jeshuan ylimmäisessä pappeudessa, kuninkuudessa ja koko Jumalan kansassa kuninkaallisena papistona. Jumalan tekona papillinen kansa käy kolmivaiheisen luomisen kautta: 1) alkuluominen ja luonnollinen syntyminen, 2) hengellinen uudestisyntyminen uskoon tultaessa, ja 3) se uudestisyntyminen, mikä tapahtuu seurakunnan ylösotossa, Mt 19:28.

Jumala tarjosi Israelille jo VL:n ssa mahdollisuutta olla ilman ”Mooseksen lakia”, vain Hänen äänensä kuulemiseen perustuen, pappisvaltakunta ja pyhä kansa, mutta Israel ei pysynyt tuossa Liitossa. Sitten Jumala antoi sekä lain, että teki aikanaan Uuden, paremman Liiton Jeshuan veressä ja synnytti UL:n pappeuden (2Ms 19:1-6; Jer 7:21-24; 1Pt 1:1-3; 2:9,10; Hb 7:11-17; Gal 3:19). Niin kuin VL:n Israel oli alkuaan tarkoitettu pappiskansaksi pakanoiden keskelle, niin on sitä nyt UL:n seurakunta.

Jumalan kuva, henki, sielu ja ruumis (1Ts 5:23), on UL:n seurakunnan ajanjaksossa ja sen pappeudessa saatettu osittaiseen täyttymykseensä: Henkensä Jumala on langenneiden uudestisyntymisessä ja lapseksi ottamisessa palauttanut luoduilleen (Apt 2:38,39; Gal 3:13,14; Ef 1:13,14); sielua parannetaan ja uudistetaan vajavaisuudestaan ja rujoudestaan prosessina (Mt 11:22-30; Jh 14;27; 2Kr 3:18; Rm 12:1,2; Ef 1:13-23; 3:14-21); ruumis on vielä kokonaan ’alennustilan ruumis’ ja vailla sitä Jumalan kirkkautta, mikä siihen on ilmestyvä Hänen tulemuksessaan ja ruumiimmekin lunastuksessa (Fil 3:20,21; Rm 8:16-23; 1Kr 15:45-55). Vasta tässä luomisteon täyttymyksessä kaikki on täydellistä (1Kr 13:10-12).

Vanhan Liiton esikuvallisessa leeviläisessä ”Aaronin järjestyksen” mukaisessa pappeudessa täytyi syntyä samaan sukuun ylimmäisen papin (Aaronin) kanssa, voidakseen olla pappi. Ja samoin on sen täyttymyksessä, UL:n pappeudessa, synnyttävä ylimmäisen papin Jeshuan kanssa samaan, Jumalasta syntyneeseen sukuun tullakseen papiksi. Tie pappeuteen on lunastukseen ja mielenmuutokseen perustuva uudestisyntyminen Pyhästä Hengestä, Jumalan elävän ja pysyvän Sanan kautta (vrt. johdantosanat yllä). Ilman tätä syntymistä Jeshuan kanssa samaan sukuun, kukaan ei ole enempää pappi kuin kristittykään – ei vaikka olisi minkälaiset ristit ja rituaalit, sakramentit ja sauvat, kutsumiset ja kaavut, vihkimykset ja valat. Niiden perustuksella ollen jokainen pysyy vanhassa tilassaan umpikuolleena pakanana, kokonaan vailla pappeutta ja liittoyhteyttä Jumalan kanssa.

Leeviläisten pappeudessa oli vielä jako siten, että Herralle pyhitettyjä (so. erotettuja), ilmestysmajan/temppelin pyhien esineiden parissa palvelustehtäviä toimittavia pappeja olivat vain Aaronin sukuun kuuluvat, muilla leeviläisillä oli muita ilmestysmajan käytännöllisiä tehtäviä hoidettavanaan (2Ms 28:1; 4Ms 1:47-53; 3:6,7; 18:2-5). Tätä vastaava jako on asetettu myöskin UL:n kuninkaallisessa pappeudessa. UL:n erotettuja, niitä lähetettyjä sodassa palvelevia, jotka ”saavat elatuksensa pyhäköstä” edustavat lähinnä ne palvelustehtävät, jotka on esitelty Ef 4:11, apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat. Muun seurakunnan tulee huolehtia heidän elatuksestaan (2Ms 35:4-35; 3Ms 2:1-3; 6:13-18, 26; 4Ms 18:1-21; 5Ms 18:1-8; 25:4; Mt 10:5-10; 1Kr 9:7-14; Flp 4:10-17; 1Tm 5:17,18).

Hengellinen syntyminen Jumalan Sanalla Pyhästä Hengestä (Jh 1:12,13; 3:3-8; 1Pt 1:1-3, 22,23; Jk 1:18), Hengessä tapahtuva kastaminen Messiaan ruumiin jäseneksi (1Kr 12:12,13), merkitsee aina samalla myös johonkin palvelustehtävään syntymistä ja kutsumusta. Aivan samoin kuin leeviläisillä, jokainen on jokin jäsen toimivaksi tarkoitetussa seurakuntaruumiissa (Rm 12:1-21; 1Kr 12:4-30; Ef 4:1-16).

Apostoli Pietarin kautta Pyhä Henki opettaa Messiaan ruumiin jäseniä siitä, kuinka tuota jaloa papillista palvelustehtävää tulee suorittaa:

Palvelkaa toisianne kukin sillä armolahjalla minkä on saanut.. sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa.. että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeshuan Messiaan kautta” (1Pt 4:10,11). 

Apostoli Paavali, joka kutsuttiin pelastukseen ja apostoliksi Jeshuan ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen, eli samassa ”järjestyksessä” kuin kaikki muutkin ylösnousemuksen jälkeen uskoon tulleet, eikä kuten muut apostolit Jeshuan lihan päivinä, kirjoittaa meille hengellisistä lahjoista ja palvelustehtävistä mm. näin:

”Paavali, apostoli, virkansa saanut, ei ihmisiltä, eikä ihmisen kautta, vaan Jeshuan Messiaan kautta ja Isän Jumalan, joka on Hänet kuolleista herättänyt..” (Gal 1:1).

”Armolahjat ovat moninaiset.. ja  palvelustehtävät ovat moninaiset.. niinpä Jumala asetti.. ensiksi apostoleja, toiseksi profeettoja, kolmanneksi opettajia, sitten Hän antoi voimallisia tekoja, armolahjoja parantaa tauteja, avustaa, hallita, puhua eri kielillä. Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Messiaan lahjan mitan mukaan.. ja Hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Messiaan ruumiin rakentamiseen mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin, ruumiiseen, niinkuin Hän on tahtonut” (1Kr 12:18; Ef 4:7-16).

”Ei niin, että tahdomme vallita [kr. kyyrieuoo: olla herrana; hallita, vallita] teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne..” (2Kr 1:24).

Kuinka kaunis ja kirkas onkaan Jumalan Sanan opetus – eikä miltään osaltaan sukuakaan kirkkolaitoksen opeille ja opetuksille näistä asioista. Ei sanaakaan ihmisen kautta tapahtuvasta ja vihkimyksen sakramenttiin perustuvasta pappeudesta, hierarkiasta, hallitsemisesta ja vallasta yksilöuskovien ja seurakuntien yli! On todellakin kirjaimellisesti niin kuin McIntosh kirjoitti: Voit läpikäydä kirkkoisien paksut teokset, etkä löydä jälkeäkään kristinuskolle ominaisista totuuksista” (edellä, s. 181).

Jumalasta oleva raamatullinen palvelustehtävä rakentaa seurakuntaa, Messiaan ruumista ja Jumalan kuvaa; saatanasta ja ihmisten lihasta oleva kirkkolaitosinstituution virka rakentaa antikristuksen kirkkoa, saatanan ruumista ja kuvaa,. Ja molemmissa on oleva täysimittaisena herransa kuva (2Kr 3:18; 1Kr 15:49-54; 2 Tm 3:1-9; Ilm 18:1-3; 22:11).

Vanhan Liiton aikana temppelipalvelusta ja uhria toimittava pappi oli ikään kuin Jumalan kasvojen edessä – Jumalan ja ihmisten ”välissä” seisova ”välittäjä”. Varsinainen välimies Jumalan ja ihmisen välillä oli kuitenkin Mooses, esikuvana ainoasta todellisesta Välimiehestä, Uuden Liiton välimiehestä, Herrasta Jeshuasta (Gal 3:19; Hb 12:24). Pappi ja Mooses olivat molemmat tärkeitä, mutta sovituksen saattoi tuottaa vain Jeshuan  esikuvaa toimittava, viaton sijaisuhri ja sen vuodatettu veri.

Uuden Liiton tultua tapahtui ”pappeuden muutos” (Hb 7:12). Jeshua on sekä Välimies, että Uhri, ja myös Ylimmäinen pappi. Vanhan Liiton leeviläinen ”uhri/välittäjäpappeus” päättyi ja tilalle tuli ”Melkisedekin järjestyksen” mukainen pappeus, jossa kaikki Juudasta nousseen Ylimmäisen papin, Jeshuan, hengelliset veljet ja sisaret, koko Jumalan kansa, ovat pappeja, ”kuninkaallinen papisto”, ilman mitään keskinäisiä hierarkioita papiston sisällä (Hb 7:19-28; 1Pt 2:9,10; Mt 23:8-11). Tässä pappeudessa on palvelustehtävien tasaarvoinen erilaisuus yhdessä Hengessä eri astioiden ja myös sukupuolten välillä. Seurakunnan vanhimmat ja uskovien opettajat esimerkiksi ovat aina vain veljiä, vaikka armolahjansa/kutsumuksensa puitteissa kaikki ovat yhtälailla pappeja ”julistaakseen Hänen jaloja tekojaan, joka pimeydestä on kutsunut meidät ihmeelliseen valkeuteensa” (Rm 12; 1Kr 12-14; Ef 4; 1Pt 2:9,10). Eikä muuta pappeutta olekaan.

 

Näin, suorastaan dramaattisen selvää, on Jumalan teko ja asettamus pappeudesta ja palvelustehtävästä Uuden Liiton seurakunnassa. Ja sille niin äärimmäisen vieraita ja vastakkaisia ovat ne ”pappeus ja virka”, joiden ihmisten suuri enemmistö tässä maailmassa kuvittelee niitä olevan. Mutta kiitos Jumalalle, itse Hän edelleen pappinsa kutsuu ja valmistaa, sekä heitä työtoveruudessaan pitäen rakentaa seurakuntansa, jota tuonelan portit eivät voita. Ja ikuisesti tuo kerran valmiiksi tuleva Jumalan kuva on paistatteleva Hänen kirkkautensa ylitsevuotavassa valossa.

 



 

 





eXTReMe Tracker