Amerikkalaisen asiantuntijan näkemys Venäjän ja Ukrainan
kriisistä
Olen
kopioinut ja kääntänyt amerikkalaisen asiantuntijan näkemyksiä Venäjän ja
Ukrainan kriisistä. Tämän asiantuntijan näkemys kannattaa lukea huolella
liittyen Venäjän ja Ukrainan konfliktiin. Kirjoitan myös hiukan omia
näkemyksiäni tämän asian tiimoilta, mutta vain lyhyesti, sillä kirjoitukseni
pääpaino on amerikkalaisen asiantuntijan lausunnoissa ja näkemyksissä.
Herran
Jeesuksen uskovana ihmisenä en kannata enkä tue minkäänlaisia sotatoimia. En
ole Putinin Venäjän puolella, enkä itse kannata ja hyväksy Putinin
sotatoimia ja hyökkäystä Ukrainaan. En myöskään tue ja kannata Ukrainan
sotatoimia Venäjää vastaan. Minä tuen ja kannatan rauhaa ja rauhanomaisia
keinoja tämän kriisin ratkaisemiseen. En myöskään kannata minkään maan
kansalaisten demonisointia maansa johtajien väärien tekojen takia.
Putin sanoi
helmikuun 2022 sotaoperaation olevan Itä-Ukrainan etnisten venäläisten
auttamiseksi, eli sotaoperaatio keskittyisi Itä-Ukrainaan. Putin kuitenkin
hyökkäsi myös Kiovaan, joka ei ole Itä-Ukrainassa. Putinin sotilasoperaatio
ei saa minulta mitään hyväksyntää ja kannatusta, koska en kannata sotaa ja
ihmisten tappamista, en missään muodossa, enkä minkään syyn tähden. Ukrainan
puolustusministeriö julkaisi kuvia kaasunaamarista ja "kultahampaista",
jotka venäläiset olisivat repineet irti tappamiltaan ukrainalaisilta. Tämä
uutinen venäläisten suorittamasta "mini-Auschwitzista" lähti leviämään
kulovalkean tavoin kautta koko maailman sosiaalisen median.
Myöhemmin
paljastui totuus "kultahampaista", että ne olivat paikallisen ukrainalaisen
kylän hammaslääkärin hammaskruunuja, jotka tosin venäläiset olivat
varastaneet, mutta hammaskruunut olivat kylän hammaslääkärin työssään
käyttämiä teräskruunuja, eikä niitä ollut vedetty irti kuolleista ihmisistä,
vaan hammaslääkäri oli poistanut huonoon kuntoon menneitä kruunuja
hammashoitojensa yhteydessä. Venäjä ja Ukraina kumpaisetkin harjoittavat sotapropagandaa ja monet ihmiset uskovat näitä propagandistisia uutisia.
Kyllä tästä sodasta varmaan kerrotaan ihan oikeitakin asioita, mutta on niin
paljon propagandaa puolin ja toisin, että ei kannata ihan sinisilmäisesti
uskoa kaikkea lukemaansa, eikä edes näkemäänsä (lavastuksiakin tehdään).
Kun Ukraina
teki räjäytyksen Kertsinsalmen sillalle siviilikohteeseen, niin Suomessakin
ja maailmalla jotkut poliitikot ja päättävissä elimissä olevat ihmiset
kehuivat tätä iskua, jossa kuoli kolme siviiliä. Kun venäjä teki vastaiskun
Kertsinsalmen sillan räjäytyksen takia, jossa kuoli useita siviilejä, niin
Suomessa ja maailmalla sanottiin, että Venäjä teki sotarikoksen iskemällä
siviilikohteeseen. Tämä on totta, että Venäjän vastaisku siviileitä kohtaan
oli sotarikos, mutta niin oli myös Ukrainan isku siviileitä kohtaan
sotarikos. Koska ihmiset on kiihotettu sokeaan vihaan Venäjää vastaan, niin
ihmiset eivät enää edes ymmärrä sitä, että kun Venäjä teki sotarikoksen
iskemällä siviileitä kohtaan, niin Ukrainakin teki myös sotarikoksen
iskemällä siviileitä kohtaan. Sokea viha sokeuttaa sydämen ja sokeuden
vallassa oleva sydän ei ole enää tasapuolinen ja rehellinen liittyen Venäjän
ja Ukrainan tekemiin iskuihin.
Minä en ole
Putinin iskujen puolella, enkä Ukrainan iskujen puolella, sillä en hyväksy
enkä kannata ihmisten tappamista missään olosuhteissa. Kannatan
rauhanomaista ratkaisua.
Asiantuntija
Jack F. Matlock Jr.
Jack F. Matlock Jr. kirjoitti Venäjän ja Ukrainan kriisistä 14. helmikuuta
2022, eli vähän ennen kuin Venäjä aloitti helmikuun lopun sotatoimet
Ukrainassa. Matlockin kirjoitus voi olla silmiä avaava, jos ei ole
aikaisemmin ymmärtänyt vuoden 2014 taustoja Ukrainassa, kuinka USA sekaantui
Ukrainan sisäpolitiikkaan ja kuinka USA tuki Ukrainassa laitonta
vallankaappausta. Ukrainan väkivallan kierre sai ennennäkemättömiä
mittasuhteita USA:n länsilaistamisoperaation ja laittoman vallankaappauksen
kautta Ukrainassa. Tämä johti länsimielisen Kiovan väkivallan uhkaan ja
väkivaltaan Itä-Ukrainassa, jossa väkivalta kohdistui etnisesti venäläisiin
ukrainalaisiin.
Jack F.
Matlock, Jr. on diplomaatti, joka toimi Yhdysvaltain suurlähettiläänä
Neuvostoliitossa vuosina 1987-1991. Sitä ennen hän toimi Euroopan ja
Neuvostoliiton asioiden johtavana johtajana presidentti Reaganin kansallisen
turvallisuusneuvoston esikunnassa ja Yhdysvaltain suurlähettiläänä
Tšekkoslovakiassa vuosina 1981-1983. Hän toimi Kennanin professorina
Institute for Advanced Studyssa ja on kirjoittanut lukuisia artikkeleita ja
kolme kirjaa kylmän sodan päättäneistä neuvotteluista, Neuvostoliiton
hajoamisesta ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta kylmän sodan päättymisen
jälkeen.
Amerikkalainen diplomaatti ja professori Jack F.
Matlock, Jr:n artikkeli Venäjän ja Ukrainan kriisistä tuo esille sen kuinka
Matlockin mukaan Naton laajentumispyrkimys Georgiaan ja Ukrainaan on ollut
synnyttämässä Venäjän ja Ukrainan välille nykyisen jännitteen ja kriisin,
joka on johtanut sotatoimiin maiden välillä.
Jack F.
Matlock, Jr:n artikkeli 14. helmikuulta 2022 kannattaa lukea, koska se
sisältää amerikkalaisen asiantuntijan lausunnon, mikä ei ole sellainen
lausunto, joka on kirjoitettu Amerikan tähtilipun sokaiseman silmälasien
läpi, vaan rehellisesti uskaltaen myös asiallisen kritiikin kautta tuoda
esille Amerikan tekemiä vääriä valintoja. Jack F. Matlock, Jr. on Amerikan
oma poika, joka ei ole itse amerikkalaisuutta vastaan, vaan uskaltaa kertoa
julkisesti maansa päättäjien virheistä ja vääristä valinnoista. Tämän takia
kannattaa lukea tarkasti hänen artikkelinsa teksti ja erityisesti hänen
lausuntonsa koskien
Natoa, Naton laajentumista ja vuonna 2014 tapahtunutta Ukrainan laitonta
vallankaappausta:
ACURA
ViewPoint Jack F. Matlock, Jr.: Matlock: Ukrainan tämän päivän kriisi -
14.2.2022
Tänään meillä on edessämme
vältettävissä oleva kriisi, joka oli ennakoitavissa, joka oli itse asiassa
ennustettavissa, joka oli tahallisesti aikaansaatu, mutta helppo
ratkaista terveen järjen avulla.
Meille kerrotaan joka päivä, että sota saattaa olla lähellä Ukrainassa.
Meille kerrotaan, että venäläiset joukot kerääntyvät Ukrainan rajoille ja
voivat hyökätä milloin tahansa. Yhdysvaltain kansalaisia kehotetaan
lähtemään Ukrainasta, ja Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunnan jäseniä
evakuoidaan. Samaan aikaan Ukrainan presidentti on kehottanut välttämään
paniikkia ja tehnyt selväksi, ettei hän pidä Venäjän hyökkäystä uhkaavana.
Venäjän presidentti Vladimir Putin on kiistänyt, että hänellä olisi aikomus
hyökätä Ukrainaan. Hänen vaatimuksensa on, että Naton uusien jäsenten
lisääminen lopetetaan ja että Venäjä saa erityisesti vakuutuksen siitä, että
Ukrainasta ja Georgiasta ei koskaan tule Naton jäseniä. Presidentti Biden on
kieltäytynyt antamasta tällaista vakuutusta, mutta on tehnyt selväksi
halukkuutensa jatkaa keskustelua Euroopan strategista vakautta koskevista
kysymyksistä. Samaan aikaan Ukrainan hallitus on tehnyt selväksi, ettei
sillä ole aikomusta panna täytäntöön vuonna 2015 tehtyä sopimusta Donbasin
maakuntien yhdistämisestä Ukrainaan laajalla paikallisella itsenäisyys-
sopimuksella, jonka Yhdysvallat hyväksyi Venäjän, Ranskan ja Saksan kanssa.
Ehkä olen väärässä - traagisesti väärässä - mutta en voi sulkea pois epäilyä
siitä, että olemme todistamassa hienostunutta farssia, jota
amerikkalaisten tiedotusvälineiden merkittävät osat ovat suurentaneet sisäpoliittisen päämäärän palvelemiseksi. Bidenin hallinto joutuu
kamppailemaan kasvavan inflaation, omikronin aiheuttamien tuhojen,
Afganistanista vetäytymisestä (suurimmaksi osaksi epäoikeudenmukaisesti)
aiheutuneiden syytösten sekä sen vuoksi, että se ei ole onnistunut saamaan
oman puolueensa täyttä tukea Build Back Better -lainsäädännölle, ja sen
kannatusluvut ovat laskussa juuri nyt, kun se valmistautuu tämän vuoden
kongressivaaleihin. Koska selkeät "voitot" sisäisistä ongelmista näyttävät
yhä epätodennäköisemmiltä, miksi ei keksisi sellaista esittämällä, että hän
esti Ukrainan hyökkäyksen "nousemalla Vladimir Putinia vastaan"? Itse
asiassa näyttää todennäköisimmältä, että presidentti Putinin tavoitteet ovat
sitä, mitä hän sanoo olevansa - ja kuten hän on sanonut Münchenissä vuonna
2007 pitämästään puheesta lähtien. Yksinkertaistaen
sanoisin, että ne ovat seuraavat: "Kohdelkaa meitä edes hiukan
kunnioittavasti. Me emme uhkaa teitä tai liittolaisianne, miksi kieltäydytte
meiltä samasta turvallisuudesta, jota vaaditte itsellenne?".
Kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, monet tarkkailijat katsoivat kylmän
sodan päättyneen 1980-luvun loppua ja 1990-luvun alkua merkinneistä nopeasti
etenevistä tapahtumista välittämättä. He olivat väärässä. Kylmä sota oli
päättynyt ainakin kaksi vuotta aikaisemmin. Se päättyi neuvottelemalla, ja
se oli kaikkien osapuolten edun mukaista. Presidentti George H.W. Bush
toivoi, että Gorbatshov onnistuisi pitämään useimmat kahdestatoista Baltian
ulkopuolisesta tasavallasta vapaaehtoisessa liittovaltiossa. Elokuun 1.
päivänä 1991 hän piti Ukrainan parlamentille (Verkhovna Rada) puheen, jossa
hän kannatti Gorbatshovin suunnitelmia vapaaehtoisesta federaatiosta ja
varoitti "itsemurhanhimoisesta nationalismista". Jälkimmäinen lause oli
saanut inspiraationsa Georgian johtajan Zviad Gamsakurdian hyökkäyksistä
vähemmistöjä vastaan Neuvostoliiton Georgiassa. Syistä, jotka selitän
toisaalla, ne pätevät Ukrainaan tänään. Lopputulos: Huolimatta vallitsevasta
uskomuksesta sekä Yhdysvaltojen "tahrasta" sekä suuresta osasta venäläistä yleisöä, Yhdysvallat ei tukenut, saati aiheuttanut
Neuvostoliiton hajoamista. Tuimme koko ajan Viron, Latvian ja Liettuan
itsenäisyyttä, ja yksi Neuvostoliiton parlamentin viimeisistä toimista oli
laillistaa niiden itsenäisyysvaatimus. Vladimir Putin ei muuten ole usein
esitetyistä peloista huolimatta koskaan uhannut sulauttaa Baltian maita
takaisin tai vaatia itselleen mitään niiden alueista, vaikka hän onkin
kritisoinut joitakin maita, jotka ovat evänneet venäläisiltä täydet
kansalaisoikeudet, ja Euroopan unioni on sitoutunut noudattamaan tätä
periaatetta.
Mutta siirrymme ensimmäiseen alaotsikon väitteistä...
Oliko kriisi vältettävissä?
Koska presidentti Putinin tärkein vaatimus on vakuutus siitä, että Nato ei
ota uusia jäseniä eikä varsinkaan Ukrainaa tai Georgiaa, nykyiselle
kriisille ei olisi ollut mitään perusteita, jos liittouma ei olisi
laajentunut kylmän sodan päättymisen jälkeen tai jos laajentuminen olisi
tapahtunut sopusoinnussa sellaisen turvallisuusrakenteen rakentamisen kanssa
Eurooppaan, johon Venäjä sisältyy.
Ehkä meidän pitäisi tarkastella tätä kysymystä laajemmin. Miten muut maat
reagoivat vieraisiin sotilasliitoihin niiden rajojen läheisyydessä? Koska
puhumme Yhdysvaltojen politiikasta, ehkä meidän pitäisi kiinnittää huomiota
siihen, miten Yhdysvallat on reagoinut ulkopuolisten tahojen yrityksiin
solmia liittoutumia lähellä sijaitsevien maiden kanssa. Muistaako kukaan
Monroen doktriinia, jossa julistettiin koko pallonpuoliskon käsittävä
vaikutusalue? Ja me tarkoitimme sitä! Kun saimme tietää, että keisarillinen
Saksa yritti värvätä Meksikon liittolaisekseen ensimmäisen maailmansodan
aikana, se oli voimakas kannustin myöhemmälle sodanjulistukselle Saksaa
vastaan. Minun elinaikanani oli tietenkin Kuuban ohjuskriisi, jonka muistan
elävästi, koska olin Yhdysvaltain Moskovan suurlähetystössä ja käänsin
joitakin Hruštšovin viestejä Kennedylle.
Pitäisikö meidän tarkastella Kuuban ohjuskriisin kaltaisia tapahtumia
kansainvälisen oikeuden periaatteiden näkökulmasta vai siitä näkökulmasta,
miten maan johtajat todennäköisesti käyttäytyvät, jos he tuntevat itsensä
uhatuksi? Mitä kansainvälinen oikeus sanoi tuolloin ydinohjusten
sijoittamisesta Kuubaan? Kuuba oli suvereeni valtio, ja sillä oli oikeus
hakea tukea itsenäisyydelleen mistä tahansa haluamastaan paikasta.
Yhdysvallat oli uhkaillut sitä, jopa yrittänyt hyökätä sinne käyttämällä
Castron vastaisia kuubalaisia. Se pyysi tukea Neuvostoliitolta. Tietäen,
että Yhdysvallat oli sijoittanut ydinaseita Turkkiin, joka oli Yhdysvaltojen
liittolainen ja itse asiassa Neuvostoliiton rajanaapuri, Neuvostoliiton
johtaja Nikita Hruštšov päätti sijoittaa ydinohjuksia Kuubaan. Miten
Yhdysvallat voisi oikeutetusti vastustaa sitä, jos Neuvostoliitto asettaisi
samanlaisia aseita kuin sitä vastaan asetetaan?
Ilmeisesti se oli virhe. Suuri virhe! (Tulee mieleen Talleyrandin huomautus:
"Pahempaa kuin rikos...") Kansainväliset suhteet, halusimme tai emme, eivät
määräydy keskustelemalla, tulkitsemalla ja soveltamalla "kansainvälisen
oikeuden" hienouksia - joka ei missään tapauksessa ole sama asia kuin
kunnallinen laki, laki valtioiden sisällä. Kennedyn oli reagoitava uhan
poistamiseksi. Ylipäälliköt suosittelivat ohjusten tuhoamista pommituksilla.
Onneksi Kennedy pysähtyi siihen, julisti saarron ja vaati ohjusten
poistamista.
Viikon edestakaisten viestien jälkeen - minä käänsin Hruštšovin pisimmän
viestin - sovittiin, että Hruštšov poistaisi ydinohjukset Kuubasta. Sitä,
mitä ei ilmoitettu, oli se, että Kennedy sopi myös, että hän poistaisi
Yhdysvaltojen ohjukset Turkista, mutta että tätä sitoumusta ei saisi
julkistaa.
Me amerikkalaiset diplomaatit Moskovan suurlähetystössä olimme tietenkin
iloisia lopputuloksesta. Meille ei edes ilmoitettu Turkissa olevia ohjuksia
koskevasta sopimuksesta. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että olimme
olleet lähellä ydinvaihtoa. Tiesimme, että Yhdysvalloilla oli sotilaallinen
ylivoima Karibialla, ja olisimme hurranneet, jos Yhdysvaltain ilmavoimat
olisivat pommittaneet kohteita. Olimme väärässä. Myöhemmissä tapaamisissa
neuvostodiplomaattien ja sotilasupseerien kanssa saimme tietää, että jos
paikkoja olisi pommitettu, paikalla olleet upseerit olisivat voineet laukaista
ohjukset ilman Moskovan käskyjä. Olisimme voineet menettää Miamin, ja mitä
sitten? Emme myöskään tienneet, että neuvostoliittolainen sukellusvene oli
lähellä laukaista ydinaseistetun torpedon hävittäjää vastaan, joka esti sen
nousun ilmaan.
Se oli lähellä. On varsin vaarallista sekaantua sotilaallisiin
yhteenottoihin sellaisten maiden kanssa, joilla on ydinaseita. Sen
ymmärtämiseen ei tarvita kansainvälisen oikeuden korkeakoulututkintoa.
Tarvitaan vain tervettä järkeä.
Se oli ennakoitavissa. Oliko se ennustettavissa?
"Kylmän sodan päättymisen
jälkeen tehty syvällisin strateginen moka"
Minun sanani, eikä minun ääneni ollut ainoa. Vuonna 1997, kun
Pohjois-Atlantin liiton (Nato) jäsenmäärän lisäämistä käsiteltiin, minua
pyydettiin todistamaan senaatin ulkoasiainvaliokunnan edessä.
Johdantopuheenvuorossani esitin seuraavan lausuman: "Pidän hallinnon
suositusta ottaa uusia jäseniä Natoon tällä hetkellä harhaanjohtavana. Jos
Yhdysvaltain senaatti hyväksyy sen, se saattaa jäädä historiaan syvimpänä
strategisena kömmähdyksenä kylmän sodan päättymisen jälkeen. Kaukana siitä,
että se parantaisi Yhdysvaltojen, sen liittolaisten ja liittoon liittymistä
haluavien valtioiden turvallisuutta, se saattaisi hyvinkin edistää
tapahtumaketjua, joka voisi tuottaa vakavimman turvallisuusuhan tälle
kansakunnalle sitten Neuvostoliiton romahtamisen."
Mainitsemani syy oli se, että Venäjän federaatiolla oli ydinasearsenaali,
joka oli kokonaisvaltaiselta tehokkuudeltaan yhtä suuri tai jopa suurempi
kuin Yhdysvaltojen. Jos kumpaakin arsenaaliamme todella käytettäisiin
kuumassa sodassa, se kykenisi mahdollisesti lopettamaan sivilisaation
maapallolla ja jopa aiheuttamaan ihmiskunnan jam muun elämän tuhon maapallolla. Vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat
tehneet Reaganin ja Bushin ensimmäisten hallitusten tekemien
asevalvontasopimusten tuloksena neuvotteluja aseiden vähentämisestä, ne
olivat pysähtyneet Clintonin hallinnon aikana. Ei edes yritetty neuvotella
lyhyen kantaman ydinaseiden poistamisesta Euroopasta.
Tämä ei ollut ainoa mainitsemani syy siihen, että Venäjä olisi mieluummin
sisällytettävä kuin jätettävä Euroopan turvallisuuden ulkopuolelle. Selitin
asian seuraavasti: "Suunnitelma Naton jäsenmäärän lisäämiseksi ei ota
huomioon kylmän sodan päättymisen jälkeistä todellista kansainvälistä
tilannetta, vaan se noudattaa logiikkaa, joka oli järkevää vain kylmän sodan
aikana. Euroopan jako päättyi ennen kuin ajateltiin ottaa uusia jäseniä
Natoon. Kukaan ei uhkaa jakaa Eurooppaa uudelleen. Siksi on absurdia
väittää, kuten jotkut ovat väittäneet, että on välttämätöntä ottaa uusia
jäseniä Natoon Euroopan tulevan jakautumisen välttämiseksi; jos Naton on
tarkoitus olla maanosan yhdistämisen tärkein väline, ainoa looginen tapa,
jolla se voi tehdä sen, on laajentaa sitä siten, että se kattaa kaikki
Euroopan maat. Mutta tämä ei näytä olevan hallinnon tavoite, ja vaikka se
olisikin, tapa saavuttaa se ei ole ottaa uusia jäseniä pala palalta."
Sitten lisäsin: "Kaikki Naton laajentumisen väitetyt tavoitteet ovat
kiitosta ansaitsevia. Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat tietenkin kulttuurisesti osa
Eurooppaa, ja niille pitäisi taata paikka eurooppalaisissa toimielimissä.
Tietenkin meillä on osamme demokratian ja vakaiden talouksien kehittymisestä
siellä. Nato-jäsenyys ei kuitenkaan ole ainoa tapa saavuttaa nämä
tavoitteet. Se ei ole edes paras tapa, jos selkeää ja tunnistettavaa
turvallisuusuhkaa ei ole."
Itse asiassa päätös laajentaa Natoa asteittain oli käänteinen käänne
Yhdysvaltojen politiikasta, joka johti kylmän sodan päättymiseen ja
Itä-Euroopan vapautumiseen. Presidentti George H.W. Bush oli julistanut
tavoitteeksi "ehjän ja vapaan Euroopan". Neuvostoliiton presidentti
Gorbatshov oli puhunut "yhteisestä eurooppalaisesta kodistamme", toivottanut
tervetulleeksi kommunistihallitsijoistaan luopuneet Itä-Euroopan hallitusten
edustajat ja määrännyt Neuvostoliiton asevoimien radikaalit vähennykset
selittämällä, että jotta yksi maa olisi turvassa, kaikkien on oltava
turvassa. Ensimmäinen presidentti Busheista vakuutti myös Gorbatshoville heidän
tapaamisessaan Maltalla joulukuussa 1989, että jos Itä-Euroopan maat
saisivat valita tulevan suuntauksensa demokraattisten prosessien avulla,
Yhdysvallat ei "käyttäisi tätä prosessia hyväkseen". (On selvää, että
Varsovan liittoon kuuluneiden maiden liittäminen Natoon olisi
"hyväksikäyttöä"). Seuraavana vuonna Gorbatshoville vakuutettiin, vaikkakaan
ei virallisessa sopimuksessa, että jos yhdistyneen Saksan sallittaisiin
pysyä Natossa, Naton toimivaltuuksia ei siirrettäisi itään "tuumaakaan".
Nämä kommentit esitettiin presidentti Gorbatshoville ennen Neuvostoliiton
hajoamista. Kun se hajosi, Venäjän federaatiossa oli alle puolet
Neuvostoliiton väestöstä ja sotilaallinen laitos oli demoralisoitunut ja
täysin sekaisin. Vaikka Naton laajentamiseen ei ollut mitään syytä sen
jälkeen, kun Neuvostoliitto oli tunnustanut ja kunnioittanut Itä-Euroopan
maiden itsenäisyyttä, oli vielä vähemmän syytä pelätä Venäjän federaatiota
uhkana.
Tahallisesti aiheutettu?
Itä-Euroopan maiden liittäminen Natoon jatkui George W. Bushin hallinnon
aikana (2001-2009), mutta se ei ollut ainoa asia, joka herätti Venäjän
vastustuksen. Samaan aikaan Yhdysvallat alkoi vetäytyä
asevalvontasopimuksista, jotka olivat jonkin aikaa hillinneet järjetöntä ja
vaarallista asevarustelukilpailua ja jotka olivat kylmän sodan lopettamisen
perussopimuksia. Merkittävin oli päätös vetäytyä ballististen ohjusten
torjuntasopimuksesta (ABM-sopimus), joka oli ollut kulmakivisopimus
sopimussarjalle, joka pysäytti joksikin aikaa ydinasevarustelukilpailun. New
Yorkin World Trade Centeriin ja Pohjois-Virginiassa sijaitsevaan Pentagoniin
tehtyjen terrori-iskujen jälkeen presidentti Putin oli ensimmäinen
ulkomainen johtaja, joka soitti presidentti Bushille ja tarjosi tukea. Hän
piti sanansa ja helpotti hyökkäystä Afganistanin Taleban-hallintoa vastaan,
joka oli suojellut Osama ben Ladenia, iskujen innoittajana toiminutta
al-Qaida-johtajaa. Tuolloin oli selvää, että Putin pyrki
turvallisuuskumppanuuteen Yhdysvaltojen kanssa. Yhdysvaltoja vastaan
hyökkäävät jihadistiterroristit olivat myös Venäjän kohteena. Siitä
huolimatta Yhdysvallat jatkoi Venäjän - ja myös liittolaisten - etujen
sivuuttamista hyökkäämällä Irakiin, mikä oli hyökkäys, jota vastustivat
Venäjän lisäksi myös Ranska ja Saksa.
Samalla kun presidentti Putin veti Venäjää pois 1990-luvun lopulla tapahtuneesta
konkurssista, vakautti talouttaan, maksoi Venäjän ulkomaanvelat pois,
vähensi järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa ja alkoi jopa rakentaa
taloudellista pesämunaa selviytyäkseen tulevista taloudellisista myrskyistä,
hän joutui kokemaan, että hänen käsityksensä Venäjän arvokkuudesta ja
turvallisuudesta loukkaantui kerta toisensa jälkeen. Hän luetteli ne
Münchenissä vuonna 2007 pitämässään puheessa. Yhdysvaltain
puolustusministeri Robert Gates vastasi, että emme tarvitse uutta kylmää
sotaa. Aivan totta tietenkin, mutta hän, hänen esimiehensä tai seuraajansa
eivät näyttäneet ottavan Putinin varoitusta vakavasti. Sitten senaattori
Joseph Biden lupasi vuoden 2008 presidentinvaaliehdokkuutensa aikana "nousta
Vladimir Putinia vastaan"! Häh? Mitä ihmettä Putin oli tehnyt hänelle tai
Yhdysvalloille?
Vaikka presidentti Barack Obama lupasi aluksi muutoksia politiikkaan, hänen
hallituksensa jatkoi Venäjän vakavimpien huolenaiheiden huomiotta jättämistä
ja kaksinkertaisti aiemmat yhdysvaltalaiset ponnistelut entisten
neuvostotasavaltojen irrottamiseksi Venäjän vaikutusvallasta ja itse asiassa
kannustamaan "vallanvaihtoa" Venäjällä. Venäjän presidentti ja useimmat
venäläiset pitivät Yhdysvaltain toimia Syyriassa ja Ukrainassa epäsuorina
hyökkäyksinä heitä vastaan.
Syyrian presidentti Assad oli julma diktaattori, mutta ainoa tehokas linnake
Islamilaista valtiota vastaan, liikettä, joka oli kukoistanut Irakissa
Yhdysvaltain hyökkäyksen jälkeen ja oli leviämässä Syyriaan. Sotilaallinen
apu oletetulle "demokraattiselle oppositiolle" joutui nopeasti jihadistien
käsiin, jotka olivat liittoutuneet juuri sen Al-Qaidan kanssa, joka oli
järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut Yhdysvaltoihin! Uhka läheiselle
Venäjälle oli kuitenkin paljon suurempi, koska monet jihadistit olivat
kotoisin entisen Neuvostoliiton alueilta, myös Venäjältä itsestään. Syyria
on myös Venäjän lähinaapuri; Yhdysvaltojen katsottiin vahvistavan sekä
Yhdysvaltojen että Venäjän vihollisia harhaanjohtavalla yrityksellään kaataa
Syyrian hallitus.
Ukrainan osalta Yhdysvaltojen puuttuminen sen sisäpolitiikkaan oli
syvällistä - jopa niin, että Yhdysvallat näytti valitsevan pääministerin. Se
myös käytännössä tuki laitonta vallankaappausta, jolla Ukrainan hallitus
vaihdettiin vuonna 2014, menettelyä, jota ei yleensä pidetä
oikeusvaltioperiaatteen tai demokraattisen hallinnon mukaisena.
Väkivaltaisuudet, joita Ukrainassa edelleen kytee, alkoivat
"länsimielisestä" lännestä, eivät Donbasista, jossa ne olivat reaktio
siihen, että etnisesti venäläisiin ukrainalaisiin kohdistui väkivallan uhka.
Presidentti Obaman toisen kauden aikana hänen retoriikkansa muuttui
henkilökohtaisemmaksi, ja hän liittyi Yhdysvaltojen ja Englannin median kasvavaan kuoroon, jossa Venäjän
presidenttiä mustamaalattiin. Obama puhui venäläisiin kohdistuvista
talouspakotteista, jotka "maksavat" Putinille tämän "huonosta käytöksestä"
Ukrainassa, unohtaen sopivasti, että Putinin toiminta oli ollut suosittua
Venäjällä ja että Obaman omaa edeltäjää voitiin uskottavasti syyttää
sotarikolliseksi. Obama alkoi sitten heitellä loukkauksia koko Venäjän
kansaa vastaan väitteillä, kuten "Venäjä ei tee mitään, mitä kukaan ei
halua", ja jätti kätevästi huomiotta sen tosiasian, että ainoa tapa saada
amerikkalaisia astronautteja kansainväliselle avaruusasemalle oli tuolloin
venäläisten rakettien avulla ja että hänen hallituksensa yritti parhaansa
mukaan estää Irania ja Turkkia ostamasta venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia.
Olen varma, että jotkut
sanovat: "Mikä siinä on niin tärkeää? Reagan kutsui Neuvostoliittoa pahaksi
imperiumiksi, mutta neuvotteli sitten kylmän sodan päättymisestä." Aivan!
Reagan tuomitsi entisen Neuvostoliiton imperiumin - ja antoi myöhemmin
Gorbatshoville tunnustusta sen muuttamisesta - mutta hän ei koskaan
julkisesti moittinut neuvostojohtajia henkilökohtaisesti. Hän kohteli heitä
henkilökohtaisesti kunnioittavasti ja tasavertaisina ja tarjosi jopa
ulkoministeri Gromykolle virallisia illallisia, jotka tavallisesti on
varattu valtion- tai hallitusten päämiehille. Hänen ensimmäiset sanansa
yksityisissä tapaamisissa olivat yleensä jotakuinkin seuraavat: "Meillä on
maailmanrauha käsissämme. Meidän on toimittava vastuullisesti, jotta maailma
voi elää rauhassa."
Asiat pahenivat Donald Trumpin neljän vuoden aikana. Kun Trumpia syytettiin
ilman todisteita siitä, että hän on Venäjän pelle, hän piti huolen siitä,
että hän omaksui kaikki Venäjän vastaiset toimenpiteet, jotka tulivat eteen,
ja imarteli samalla Putinia suurena johtajana. Diplomaattien vastavuoroiset
karkotukset, jotka Yhdysvallat aloitti Obaman kauden viimeisinä päivinä,
jatkuivat synkkänä noidankehänä, jonka tuloksena diplomaattinen läsnäolo on
niin köyhtynyt, ettei Yhdysvalloilla ollut kuukausiin tarpeeksi
henkilökuntaa Moskovassa myöntämään viisumeja venäläisille vierailuihin
Yhdysvaltoihin.
Kuten niin monet muutkin viimeaikaiset tapahtumat, diplomaattisten
edustustojen keskinäinen kuroutuma kumoaa yhden Yhdysvaltojen diplomatian
ylpeimmistä saavutuksista kylmän sodan loppuvuosina, jolloin työskentelimme
ahkerasti ja menestyksekkäästi avataksemme Neuvostoliiton suljetun
yhteiskunnan ja kaataaksemme "itää" ja "länttä" erottaneen rautaesiripun.
Onnistuimme yhteistyössä sellaisen neuvostojohtajan kanssa, joka
ymmärsi, että hänen maansa tarvitsi kipeästi liittyä maailmaan.
Hyvä on, lopetan väitteeni siitä, että tämänpäiväinen kriisi oli
"tahallisesti aikaansaatu". Mutta jos näin on, miten voin sanoa, että se voi
olla...
Helposti ratkaistavissa terveen järjen avulla?
Lyhyt vastaus on, että se on mahdollista. Se, mitä presidentti Putin vaatii,
eli Naton laajentumisen lopettamista ja sellaisen turvallisuusrakenteen
luomista Eurooppaan, joka takaa Venäjän ja muiden turvallisuuden, on
erittäin järkevää. Hän ei vaadi minkään Naton jäsenen eroamista eikä uhkaa
ketään. Kaikkien pragmaattisten, terveen järjen mukaan on Yhdysvaltojen edun
mukaista edistää rauhaa, ei konflikteja. Ukrainan irrottaminen Venäjän
vaikutusvallasta - mikä oli "värivallankumousten" puolesta kiihkoilijoiden
julkilausuttu tavoite - oli hölmön ja vaarallisen typerä yritys. Olemmeko
unohtaneet niin pian Kuuban ohjuskriisin opetuksen?
Se, että Putinin vaatimusten hyväksyminen on Yhdysvaltojen objektiivisen
edun mukaista, ei tarkoita, että se olisi helppoa. Sekä demokraattisen että
republikaanisen puolueen johtajat ovat kehittäneet niin venäjänvihamielisen
asenteen (tarina vaatii erillisen tutkimuksen), että vaatii suurta
poliittista taitoa navigoida petollisilla poliittisilla vesillä ja saavuttaa
järkevä lopputulos.
Presidentti Biden on tehnyt selväksi, että Yhdysvallat ei puutu asiaan
omilla joukoillaan, jos Venäjä hyökkää Ukrainaan. Miksi siis siirtää niitä
Itä-Eurooppaan? Vain näyttääkseen kongressin haukoille, että hän pysyy
lujana? Mitä varten? Kukaan muu ei uhkaa Puolaa tai Bulgariaa kuin
Syyriasta, Afganistanista ja Afrikan savannien kuivilta alueilta pakenevat
pakolaisaallot. Mitä 82. ilmavoimien pitäisi siis tehdä?
No, kuten olen aiemmin ehdottanut, ehkä tämä on vain kallis teeskentely.
Ehkä Bidenin ja Putinin hallitusten välisissä myöhemmissä neuvotteluissa
löydetään keino vastata Venäjän huolenaiheisiin. Jos näin käy, ehkä tämä
farssi on täyttänyt tarkoituksensa. Ja ehkäpä kongressimme jäsenet alkavat
sitten käsitellä kasvavia ongelmia, joita meillä on kotona, sen sijaan että
pahentaisivat niitä.
Unelmoida voi, eikö vain?
Jack F. Matlock toimi Yhdysvaltain suurlähettiläänä Neuvostoliitossa
(1987-1991). Hän on ACURAn johtokunnan jäsen ja kirjoittaa Singer Islandilta,
Floridasta.
Linkki aihetta koskien:
kotipetripaavola.com/ goog lahtee pohjan perilta
hyokkaamaan israelia vastaan
Petri Paavola 8.11.2022
Lähteet:
usrussiaaccord.org/ acura viewpoint jack f matlock jr
todays crisis over ukraine
is.fi/ulkomaat/ art- 2000009118682